Kadonneet näkyviin! Sosiaalinen vetäytyminen on yhteisön kysymys, ei yksilön vika

Yhä useampi suomalainen viettää suurimman osan elämästään yksin kotona, irrallaan opinnoista, työstä ja muista ihmisistä. Heitä ei juuri näy tilastoissa eikä palveluissa. Mutta he ovat verkossa, ja sieltä heidät voi tavoittaa.

Sosiaalisesti vetäytynyt, komeroitunut, hikikomori – mistä on kyse?

Sosiaalinen vetäytyminen tarkoittaa tilannetta, jossa ihminen on vähitellen vetäytynyt pois sosiaalisesta vuorovaikutuksesta, usein kuukausiksi tai vuosiksi. Suomessa ilmiö on jäänyt pirstaleisten käsitteiden varjoon: puhumme syrjäytymisestä, työelämän ulkopuolisuudesta, mielenterveyshaasteista, yksinäisyydestä. Japanissa samaa ilmiötä on tutkittu yli kolme vuosikymmentä nimellä hikikomori, ja siellä se ymmärretään ennen kaikkea sosiaalisen roolin katoamisena. Ihmisenä, joka ei enää koe paikkaansa yhteisössä.

Suomessakin on pitkät perinteet ”peräkammarinpojista” ja ”vanhoistapiioista”. Ilmiö ei ole uusi, vaan yhtä vanha kuin ihmisten väliset sosiaaliset suhteet.

Vetäytyminen ei ole ensisijaisesti mielenterveyden häiriö, jota tulisi hoitaa, vaan monisyinen yhteisöllinen ilmiö. Siihen voidaan vaikuttaa ymmärryksen, yhteyden ja osallisuuden kautta.

Miksi ilmiö jää pimentoon?

Vetäytynyt ihminen ei hae apua, hän selviytyy. Avun pyytäminen on vaikeaa monelle meistä, ja erityisen raskasta se on, jos taustalla on useita epäonnistuneita yrityksiä, huonoja kokemuksia palveluista tai tunne siitä, ettei kuulu mihinkään. Tyypillinen ajatus on myös, ettei voi "riittävän huonosti" viedäkseen apua joltakulta sitä enemmän tarvitsevalta. Ja kun lopulta voi riittävän huonosti, ajatus fyysisestä lähtemisestä kertomaan tuntemattomalle omasta tilanteesta voi olla liian suuri.

Niinpä nämä ihmiset eivät näy. He eivät ole työttömyystilastoissa, eivät palvelujen jonoissa. He ovat näkymättömissä, mutta eivät kuitenkaan kateissa. He ovat verkossa.

Yhteisön kaipuu voi viedä väärään paikkaan

Ihminen, joka kaipaa yhteisöä ja yhteyttä, löytää sen jostakin. Verkossa on yhteisöjä, jotka tarjoavat vetäytyneelle helppoja selityksiä vaikeisiin kysymyksiin: syy yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuteen löytyy aina jostakin ulkopuolisesta, usein toisista ihmisryhmistä. Niin kutsuttu incel-ilmiö on tästä tunnetuin esimerkki.

On tärkeää erottaa nämä toisistaan. Vetäytyminen ja esimerkiksi naisviha eivät ole sama asia eivätkä suoraan kytköksissä toisiinsa. Yhteisön kaipuu on kuitenkin niin voimakas tarve, että jos ainoa tarjolla oleva vertaistuki tulee yhteisöstä, joka ruokkii katkeruutta ja ulkopuolisuutta, se muokkaa ihmisen ajattelua. Oikea vertaistuki johtaa toisenlaiseen paikkaan: sellaiseen, jossa ihminen tulee nähdyksi ilman että hänen täytyy löytää syyllistä.

Mitä vetäytyneet ihmiset haluavat?

Sosiaalisesti vetäytyneet ihmiset haluavat samaa kuin kaikki muutkin: tulla hyväksytyiksi, kuulua johonkin, kokea olevansa merkityksellisiä. He eivät ensisijaisesti halua tulla hoidetuiksi tai hoputetuiksi takaisin työelämään. He haluavat paikan, jossa voi olla oma itsensä ilman suorituspaineita. 

Muutos on mahdollinen, jos sitä ei tarvitse tehdä yksin. Työelämänkin tavoittelu mahdollistuu sitten, kun on sen aika. Ja kun tavoitteensa on saanut asettaa itse.

Kun ihmisen ympärille rakentuu yhteisö, joka kannattelee, alkaa vähitellen rakentua myös usko itseen, muihin ja tulevaisuuteen. Se ei tapahdu korjaamalla yksilöä, vaan vahvistamalla hänen ympärilleen rakentuvia sosiaalisia siteitä. Ja se alkaa sieltä, missä yhteisöä kaipaavat yksinäiset ihmiset jo ovat; verkkoyhteisöistä.

Toiminta lähtee ihmisistä, ei järjestelmästä

Setlementti Tampereen toteuttama Verkkoon kadonneet -hanke vie tuen sinne missä vetäytyneet jo ovat. Verkossa toimivassa Discord-yhteisössä järjestetään yhteisöllistä verkkotoimintaa jokaisena arkipäivänä, ja halukkaille tarjotaan viikoittaisia kasvokkaisia kohtaamisia. Yhteisössä moni uskaltaa olla ensimmäistä kertaa vuosiin osa jotakin omana itsenään, ilman rooleja.

Kun tuki tuodaan osaksi arjen ympäristöjä, sen vastaanottaminen helpottuu. Siksi ei riitä, että tuki odottaa jossakin – sen on myös mentävä niiden luo, jotka eivät itse jaksa tai pysty sitä hakemaan.