Fysikaaliset mittaukset
Antropometriset mittaukset: Pituus mitattiin sukkasillaan mittaustelinettä käyttäen. Paino mitattiin raskasrakenteisella jousivaa’alla, jonka näyttämä tarkistettiin jokaisen paikkakunnan alussa punnusten avulla. Punnitus tapahtui sukkasillaan kevyessä sisävaatetuksessa. Tuloksesta vähennettiin kesällä 1 kg ja talvella 2 kg. Lihavuusindeksi laskettiin painon ja pituuden neliön suhteena (Heliövaara ja Aromaa 1981).
Ihopoimujen paksuus (olkavarsi ja lavanalus, Tanner 1959) mitattiin 4 mittaajan toimesta Harpenden skinfold caliper – mittarilla (British Indicators Ltd, John Bull), jonka leukojen puristuspaine oli 2–40 mm:n alueella vakio eli 10 g/mm2.
Teknikko mittaa ihon rasvakerroksen paksuutta.
Verenpaine ja syke mitattiin kerran aneroidimittarein varustetulla mittarilla (Elag BPM-A), joka rekisteröi paperille systolisen ja diastolisen verenpaineen ja sykkeen Korotkoffin äänten perusteella. Kumipussiosan mitat olivat 12,5 x 40 cm. Mittaustekniikka (WHO 1962, Rose and Blackburn 1968, WHO 1978, Aromaa 1978, Aromaa 1981, Aromaa 1982) oli suositusten mukainen: kertaverenpaine mitattiin oikeasta olkavarresta tutkittavan istuessa. Käsivarsi lepäsi pöydällä niin, että mansetti oli sydämen korkeudella. Paine nostettiin 30 mmHg sykkeen perusteella arvioidun systolisen paineen yläpuolelle. Mittaaja kuunteli Korotkoffin äänet kaiuttimesta ja kirjasi systoliseksi paineeksi sykeäänten ilmaantumisen ja diastoliseksi niiden häviämisen (V. vaihe). Mittaukset suorittivat 9 mittaajaa.
Ennen verenpaineen mittaamista tutkittava ei saanut syödä, juoda tai tupakoida. Verenpaine mitattiin 10−20 minuutin kuluttua 1 tunnin glukoosirasitusta varten nautitun glukoosiannoksen antamisesta, mikä alensi diastolista verenpainetta noin 2 mmHg (Aromaa 1981).
Selvitettiin 1000 henkilön kokeen avulla, miten kertamittaus kuvaa pysyvästi kohonneen verenpaineen esiintyvyyttä. Raja-arvo 160 ja 95 mmHg yliarvioi pysyvästi kohonneen verenpaineen 2 % ja raja-arvo 170 ja 100 mmHg 13 %.
Verenpainemittari oli iso laatikko, josta kaiuttimen kautta kuului sydämen ääni.
Lepo-EKG mitattiin ennen glukoosiannoksen juontia, kahdellatoista paikkakunnalla (Mouhijärvi, Vammala, Kauttua, Koskenpää, Jämsänkoski, Jämsä, Rautaruukki, Saloinen, Merijärvi, Joensuu, Kiihtelysvaara, Tohmajärvi) 30−59 -vuotiailta tutkittavilta (N = 10 962) osana sepelvaltimotutkimusta (Reunanen 1977, Reunanen et al.1983). 12-kytkentäinen lepo-EKG rekisteröitiin 4-kanavaisella Elema-Schönanderin Mingograf 34-tyyppisellä EKG-laitteella. Paperin nopeus oli 50 mm/s. EKG-laitteen galvanometrien kunto tarkistettiin päivittäin EKG-simulointilaitteella (ECG-Simulator EKS-70, Windsor Locks, Connecticut, USA). (Menetelmäkuvaus 1.8.1, 1.8.3)
Lääkintävahtimestari kiinnittää EKG-antureita tutkittavaan.
EKG-tulosteet tulkittiin Minnesota-koodin avulla käyttäen uusittua Minnesota-koodia (Rose ja Blackburn 1968, Scandinavian Committee on ECG Classification 1968, Reunanen ym. 1983). ST- ja T-muutosten osalta poikettiin uusitusta koodista niin, että koodien 4.3-4 ja 5.3-4 kohdalla löydös kirjattiin myös muutoksen esiintyessä yksinomaan kytkennässä aVF. Lisälyönnit luokiteltiin pohjoismaisen komitean (Scandinavian Committee on ECG Classification 1968) suositusten mukaisesti.
EKG-luokituksen tekivät 6 työhön koulutettua lukijaa, joiden koulutuksesta ja luennan valvonnasta vastasi kaksi kardiologia. Lukijat työskentelivät 2 tai 3 henkilön lukijaryhmissä. Kukin lukija teki alkuluennan itsenäisesti ja tuloksia verrattiin. Jos ne poikkesivat toisistaan, muodostettiin lopullinen koodi ryhmän yhteispäätöksellä. Kardiologit tarkistivat ja koodittivat kaikki EKG:t, joissa yksikin lukija oli kirjannut Q- tai QS-muutoksia. Joka kymmenes EKG luettiin uudelleen toistettavuuden arvioimiseksi.
EKG-yksityiskohtien luokituksen tekivät 9 työhön koulutettua lukijaa, joiden koulutuksesta ja luennan valvonnasta vastasi yksi lääkäri. Mittausryhmän lääkärijäsen suoritti kaikki P- ja T-akselien, PTF-V1:n ja S-T-segmenttien määritykset (Ristola ym. 1980, Ristola 1983).
Rintakehän pienoisröntgenkuvaus tehtiin kaikille lukuun ottamatta raskaana olevia naisia. Pienoisröntgenkuvat olivat 100x100 mm:n varjostinkuvia. Jokaisesta tutkittavasta otettiin etu- ja sivukuva varjoaineen (bariumpastan) nielemisen jälkeen. Kuvausetäisyys oli 140 cm. Kuvien arvostelun helpottamiseksi oli varjostinlevyn eteen asetettu vaaka-pystyasentoon senttimetriasteikko. Laitteena oli Elema - Schönander DAT-154; röntgenputki Siemens PH 125/80; pienoiskuvauskamera Old Delft Odelca 100 XVIII; kehityskone Kodak X - Omat M5. Kuvausarvotolivat 120 kV, 150 mA, putkietäisyys 115 cm, fokus 1,2 x 1,2 mm, suodatin 0,7 mm A1. Filmi Agfa - Gevaert Scopix T2.
Sydämen koon ja muodon muutosten arvioimiseksi kaksi röntgenlääkäriä luki kuvat toisistaan riippumatta käyttäen 25 röntgenmuutoskoodia. Lukijoiden välinen vaihtelu oli varsin suurta, mutta sekä yhtäpitävyys verrattuna isojen thoraxkuvien luentaan että lukijan oma toistettavuus olivat kohtalaisen hyvä (Aromaa ym. 1978). Keuhkomuutokset arvioi röntgenlääkäri. Rintarangan spondylosin ja hyperostosin arvioi ja luokitteli yksi asiaan perehtynyt sisätautilääkäri (Julkunen ym. 1975, 1981), (Menetelmäkuvaus 1.13).
