Tahdonvastainen erityishuolto
KHO:2022:20 Vuosikirjaratkaisu – Hallintolainkäyttö – Muutoksenhakusäännökset – Valituslupajärjestelmä – Valitus- vai valituslupa-asia – Kehitysvammaisten erityishuolto –Tahdosta riippumaton erityishuolto
Erityishuollon johtoryhmä oli päättänyt jatkaa A:n tahdosta riippumatonta erityishuoltoa toistaiseksi, kuitenkin enintään puoleksi vuodeksi, ja alistanut päätöksen hallinto-oikeuden vahvistettavaksi. Hallinto-oikeus oli hylännyt A:n valituksen ja vahvistanut sille alistetun päätöksen. Hallinto-oikeuden päätökseen liitetyn valitusosoituksen mukaan päätökseen sai hakea muutosta valittamalla korkeimpaan hallinto-oikeuteen.
Asiassa oli ratkaistavana, oliko hallinto-oikeuden päätökseen liitetty valitusosoitus lainmukainen.
Kehitysvammaisten erityishuollosta annetun lain (kehitysvammalaki) 81 d §:n mukaan hallinto-oikeuden päätökseen nyt kysymyksessä olevassa lain 33 §:n 3 momentissa tarkoitetussa asiassa saa hakea muutosta valittamalla korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Hallinto-oikeuden muuhun päätökseen saa hakea muutosta valittamalla vain, jos korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan.
Oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetun lain tultua voimaan 1.1.2020 lähtökohdaksi oli tullut se, että hallinto-oikeuden päätökseen saa hakea muutosta valittamalla vain, jos korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan.
Kehitysvammalain 81 d §:ään (381/2016) ei ollut tehty muutoksia oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetun lain voimaantulon yhteydessä tai sen jälkeen. Pykälää ei ollut siten erikseen selkeytetty vastaamaan uuden yleislain valituslupasääntelyä. Korkein hallinto-oikeus katsoi tämän puoltavan tulkintaa, jonka mukaan valittaminen hallinto-oikeuden päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen ei edellyttäisi valituslupaa silloin, kun kysymys oli tahdosta riippumattomaan erityishuoltoon määräämistä tai sen jatkamista koskevasta asiasta. Myös kehitysvammalain muutoksenhakusäännöksiä vuonna 2016 muutettaessa oli tarkoitettu, että hallinto-oikeuden päätökseen tahdosta riippumattomaan erityishuoltoon määräämistä koskevassa asiassa sai valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen ilman valituslupaa.
Hallinto-oikeudellisen muutoksenhakujärjestelmän pääsääntö oli kuitenkin kehitysvammalain vuoden 2016 muutoksen jälkeen muuttunut niin, että valittaminen hallinto-oikeuden päätöksestä edellytti valituslupaa. Kun lisäksi kehitysvammalain mukainen tahdosta riippumatonta erityishuoltoa koskevan päätöksen muutoksenhaku oli vastannut kehitysvammalain muutoksenhakusäännökseen tehtyjen muutosten aikaan voimassa ollutta hallinto-oikeudellisen muutoksenhakujärjestelmän pääsääntöä, kehitysvammalain 81 d §:n ensimmäistä virkettä oli tulkittava niin, että valittaminen hallinto-oikeuden päätöksestä mainituissa asioissa edellytti 1.1.2020 alkaen valituslupaa. Tätä tulkintaa tuki myös oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annettua lakia koskevissa esitöissä valituslupajärjestelmän osalta lausuttu.
Hallinto-oikeuden päätöksestä valittaminen korkeimpaan hallinto-oikeuteen edellytti valituslupaa.
KHO 2022:20 Vuosikirjaratkaisu (Finlex)
KHO 11.3.2021 H 814 Lyhyt ratkaisuseloste – Kehitysvammaisten erityishuolto – Kehitysvammaisuus – Kehitysvammalain henkilöllinen soveltamisala – Tahdosta riippumaton erityishuolto – Ei älyllistä kehitysvammaisuutta
Hallinto-oikeus oli kumonnut erityishuollon johtoryhmän päätöksen A:n tahdosta riippumattoman erityishuollon jatkamisesta. Hallinto-oikeus viittasi siihen, että A:lla ei ollut todettu älyllistä kehitysvammaa. Hänellä oli kuitenkin todettavissa useista eri syistä johtuvia erityisen tuen tarpeita, joihin olisi hallinto-oikeuden mukaan pyrittävä vastaamaan ensisijaisesti sosiaalihuoltolaissa säädetyillä yleisillä sosiaalipalveluilla. Hallinto-oikeus katsoi, etteivät kehitysvammaisten erityishuollosta annetun lain (kehitysvammalaki) 32 §:n 1 momentin ja 38 §:n 1 momentin mukaiset edellytykset tahdosta riippumattomalle erityishuollolle olleet täyttyneet.
Korkein hallinto-oikeus viittasi aiempaan oikeuskäytäntöönsä (KHO 2021:7), jonka mukaan sellaisten henkilöiden oli perusteltua katsoa kuuluvan kehitysvammalain henkilölliseen soveltamisalaan, joiden älyllinen, henkinen tai mielen kehitys oli estynyt tai häiriintynyt synnynnäisen tai kehitysiässä saadun sairauden tai vamman vuoksi. Asiassa saadusta selvityksestä ilmeni, että A:n oireilu ja käyttäytyminen oli kokonaisuutena erittäin vaikeaa. A:n oli katsottava kuuluvan kehitysvammalain henkilölliseen soveltamisalaan hänellä kehitysiässä ilmenneen Touretten oireyhtymän ja hänellä diagnosoitujen muiden häiriöiden (pakkoajatuksina ja pakkotoimina ilmenevä pakko-oireinen häiriö sekä muu persoonallisuushäiriö) kokonaisuuden perusteella. Korkein hallinto-oikeus katsoi siten, että A:han oli mahdollista kohdistaa tahdosta riippumatonta erityishuoltoa koskeva määräys, vaikka hänellä ei ollut älyllistä kehitysvammaa. Kun myös muut tahdosta riippumattoman erityishuollon jatkamisen edellytykset täyttyivät, korkein hallinto-oikeus kumosi hallinto-oikeuden päätöksen ja vahvisti erityishuollon johtoryhmän päätöksen A:n tahdosta riippumattoman erityishuollon jatkamisesta.
KHO 30.12.2014 T 4132 – Tahdonvastainen erityishuolto – Erityishuollon edellytykset – Ravinnosta huolehtiminen
Erityishuollon johtoryhmä oli päätöksellään määrännyt A:n vastoin tahtoa erityishuoltona laitoshoitoon. Hallinto-oikeus vahvisti sille alistetun päätöksen lausuen mm., että palvelukeskuksen ylilääkärin allekirjoittaman lausunnon mukaan A oli syvästi kehitysvammainen henkilö. A:n ruokavalio oli ollut hyvin rajoittunut nuoresta saakka. Vuosien varrella oli kiinnitetty huomiota alhaiseen painoon, joka oli kuitenkin ollut siedettävällä tasolla viime vuosiin asti.
A:n paino tutkimusjaksolla joulukuussa 2010 oli 23,5 kg. Tuolloin A:n äidille suositeltiin ruokavalion laajentamista. Tutkimusjaksolla tehdyssä kuntoutussuunnitelmassa todettiin, että ruokavalion laajentaminen pitäisi tehdä terveydenhuollon ammattilaisen kanssa. A tuli tutkimusjaksolle palvelukeskukseen 28.11.2013. Äidin ilmoituksen mukaan A:n paino oli tuolloin 18,9 kg.
Tulohaastattelussa kävi ilmi, että vanhemmat eivät halunneet jättää A:ta osastolle. A:n ravitsemustilan kohentaminen todettiin kuitenkin välttämättömäksi. Hänen ravitsemustilanteensa oli siinä määrin heikko, että oli välttämätöntä laajentaa ruokavalion terveydenhuollon ammattilaisen tarkassa seurannassa. Oli käynyt selväksi, että äidin valvonnassa ravitsemusta ei pystytty kohentamaan, joten laitoshoito oli välttämätöntä. Ilman sitä A olisi voinut joutua vakavaan hengen- tai terveydenvaaraan. Näin ollen edellytykset A:n laitoshoitoon määräämiselle hänen tahdostaan riippumatta olivat olemassa. KHO pysytti hallinto-oikeuden ratkaisun.
