Vaikeavammaisuuden määrittely

Tämän sivun sisältö

• Välttämätön ja toistuva avun tarve
• Pitkäaikainen tai etenevä vamma
• Pääasiassa ikääntymiseen liittyvä sairaus ja toimintarajoite
• Henkilökohtainen apu lapselle ja nuorelle

Henkilökohtaista apua järjestettäessä vaikeavammaisena pidetään henkilöä, joka tarvitsee pitkäaikaisen tai etenevän vamman tai sairauden johdosta välttämättä ja toistuvasti toisen henkilön apua

1) päivittäisissä toimissa;
2) työssä ja opiskelussa;
3) harrastuksissa;
4) yhteiskunnallisessa osallistumisessa; tai
5) sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitämisessä.

Edellytyksenä on myös, ettei avuntarve johdu pääasiassa ikääntymiseen liittyvistä sairauksista ja toimintarajoitteista.

Välttämätön ja toistuva avun tarve

Avun välttämättömyyttä arvioidaan suhteessa vaikeavammaisen henkilön yksilölliseen avuntarpeeseen, ei siihen, onko toiminto sinänsä objektiivisesti arvioiden välttämätön. Henkilökohtaista apua on järjestettävä niihin vammaispalvelulain 8 c §:n 1 momentissa tarkoitettuihin toimiin, joista vaikeavammainen henkilö ei suoriudu ilman toisen henkilön antamaa apua. Jos avuntarve voidaan hoitaa tosiasiassa jollain muulla tavoin, esimerkiksi apuvälinein, ei henkilöä yleensä ole pidettävä henkilökohtaisen avun suhteen vaikeavammaisena henkilönä.

Henkilökohtaisen avun välttämättömyys on arvioitava aina ottamalla huomioon henkilön yksilöllinen avuntarve ja hänen elämäntilanteensa kokonaisuudessaan.

Avun tarpeen välttämättömyyden lisäksi edellytetään, että avun tarve on toistuvaa. Tällä tarkoitetaan sekä määrällisesti runsasta, jatkuvaluonteista ja vuorokauden eri aikoina ilmenevää että myös määrällisesti vähäisempää mutta kuitenkin toistuvasti ilmenevää välttämätöntä avuntarvetta.

Tavanomaiset elämäntoiminnot, joihin henkilökohtaista apua käytetään, määrittyvät palvelunkäyttäjän tarpeitten ja omien valintojen pohjalta. Henkilökohtaisen avun käyttäjällä tulee olla oikeus itse henkilökohtaisen avun päätöksen puitteissa määritellä, mihin, ja missä hän käyttää henkilökohtaista apua.

KHO 25.1.2019 T 229 - Henkilökohtainen apu – Vaikeavammaisuus – Lain toissijaisuus – Sosiaalihuoltolaki 

A valitti hallinto-oikeuteen kunnan päätöksestä, jolla kunta oli hylännyt henkilökohtaista apua koskevan hakemuksen. Kunnan mukaan A:n palvelutarpeeseen voitiin vastata sosiaalihuoltolain mukaisella lapsiperheiden kotipalvelulla.

Hallinto-oikeus hylkäsi valituksen. Lääkärinlausunnon mukaan A:lla on useita kroonisia sairauksia jotka alentavat toimintakykyä huomattavasti kuten uniapnea, aivokasvaimen operaation jälkitila ja sairastettu aivoinfarkti. A:n toimintakyky on alentunut muistiprosessoinnin hidastumisen ja väsymysoireiden sekä lihaskipujen vuoksi. A on todennut tarvitsevansa henkilökohtaista apua muun ohessa päivittäisiin toimiin, kodinhoidon tehtäviin, yhteiskunnalliseen osallistumiseen, sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitämiseen ja lasten kanssa yksin selviytymiseen puolison ollessa poissa kotoa.

Hallinto-oikeus totesi, että asiassa esitetyn selvityksen mukaan valittaja kykenee suoriutumaan tavanomaisista elämän toiminnoista ilman toisen henkilön apua silloin, kun hän ei ole väsynyt. Kotityöt, lastenhoito ja muut tavanomaiseen elämään kuuluvat toimet kuitenkin kuormittavat valittajaa päivän mittaan ja aiheuttavat hänelle huomattavaa väsymystä. Vaikka A tarvitsee apua vammojensa ja sairauksiensa johdosta, avun tarve ei ole sillä tavoin tavanomaisista elämän toiminnoista suoriutumiseksi välttämätön, että A:ta voitaisiin pitää vammaispalvelulain 8 c §:n 3 momentissa tarkoitettuna vaikeavammaisena henkilönä. A:n tarvitsema tuki arkeen on voitu toteuttaa muiden lakien nojalla järjestettävillä palveluilla. 

KHO pysytti hallinto-oikeuden ratkaisun.

KHO 25.1.2019 T 229 (pdf 107 kt)

KHO 16.8.2018 T 3803 – Henkilökohtainen apu – Avun tarve kodin ulkopuolella – Vaikeavammaisuus 

A haki muutosta päätökseen, jolla kunta oli hylännyt hänen henkilökohtaista apua koskevan hakemuksensa.

Hallinto-oikeus kumosi ja palautti uudelleen käsiteltäväksi kunnan päätöksen vahvistaen, että A oli ollut oikeutettu vammaispalvelulain mukaiseen henkilökohtaiseen apuun hakemuksen vireilletulosta lähtien. Sosiaalijaosto oli valituksenalaisessa päätöksessään katsonut, ettei A ollut vammaispalvelulain ja -asetuksen tarkoittamalla tavalla vaikeavammainen suhteessa henkilökohtaiseen apuun. Päätöksen mukaan henkilökohtaista apua ei myöskään ollut tarkoitettu mahdollistamaan pelkästään kodin ulkopuolista asiointia tai harrastus- ja virkistystoimintaa. Sosiaalijaoston käsityksen mukaan henkilökohtaisen avun tarvetta tulisi olla lisäksi myös kotona.

Hallinto-oikeus katsoi, että ottaen huomioon A:n terveydentilasta, toimintakyvystä ja muista olosuhteista saatu selvitys, A: ta oli pidettävä vaikeavammaisena suhteessa henkilökohtaiseen apuun. Kun otettiin vielä huomioon vammaispalvelulain 8 c:n 1 momentti ja se, että henkilökohtaisen avun tarve voi vaihdella yksilöllisesti eri henkilöillä, hallinto-oikeus katsoi, ettei henkilökohtaisen avun myöntäminen edellyttänyt tarvetta olevan lisäksi myös kotona.

KHO pysytti hallinto-oikeuden ratkaisun.

KHO 16.8.2018 T 3803 (pdf 114 kt)

KHO 12.10.2016 T 4293 - Henkilökohtainen apu – Välttämättömyys - Avun määrä

A oli hakenut henkilökohtaista apua vuosittaisille kalareissuilleen. Kunta hylkäsi hakemuksen, koska kalastuksessa avustamisen ei ole voitu katsoa olevan välttämätöntä ja toistuvasti tapahtuvaa.

Hallinto-oikeus muutti kunnan päätöstä siten, että A:lle oli myönnettävä henkilökohtaista apua harrastustoimintaa varten 30 tuntia vuodessa. Hallinto-oikeuden mukaan henkilökohtaisen avun myöntäminen ei edellytä, että avun tarpeen olisi oltava erityisen runsasta, vaan ratkaisevaa on avun tarpeen välttämättömyys ja jatkuvuus. Myös määrällisesti vähäisempi, mutta kuitenkin toistuvasti ilmenevä, välttämätön avuntarve on peruste henkilökohtaisen avun myöntämiseksi. Apua myönnetään myös harrastuksiin. A harrasti kalastusta muutaman kerran vuodessa, eikä se ollut mahdollista ilman ulkopuolista apua. Näin ollen hänen avun tarpeensa oli vähäinen, mutta kuitenkin vuosittain toistuva.

KHO pysytti hallinto-oikeuden ratkaisun.

KHO 12.10.2016 T 4293 (pdf 91 kt)

KHO 24.10.2013 T 3354 - Henkilökohtainen apu – Vaikeavammaisuus – Valvonta - Välttämättömyys

Viranhaltija oli hylännyt hakemuksen henkilökohtaisen avun myöntämisestä niihin tilanteisiin, joissa henkilö oli työharjoittelussa tai erilaisilla tutustumiskäynneillä, missä esiintyi ruokailutilanteita. Viranhaltijapäätöksessä todettiin, että ruokailutilanteissa tarvittava valvonta ei ole vammaispalvelulain tarkoittamaa henkilökohtaista apua.

HaO totesi, että asiassa esitetystä selvityksestä käy ilmi, että vuonna 1994 syntyneellä henkilöllä on Perisylvanian, oikeastaan Perisylvian-, oireyhtymä (CBPS eli aivokuoren kehityshäiriö), joka aiheuttaa syömisongelmia ja puhekyvyttömyyttä. Ruokailutilanteissa koulussa henkilö tarvitsee valvontaa tukehtumisriskin takia. Ammattiopiston rehtori on asettanut henkilön opiskelijaksi hyväksymisen ehdoksi henkilökohtaisen avustajan hankkimisen ruokailutilanteisiin.

Ottaen huomioon henkilön avuntarpeesta esitetyt seikat, HaO katsoi, että hän tarvitsee sairautensa aiheuttamien oireiden vuoksi välttämättä ja toistuvasti apua suoriutuakseen ruokailutilanteista koulussa. Henkilöä on siten pidettävä henkilökohtaisen avun suhteen vammaispalvelulain 8 c §:n 3 momentissa tarkoitettuna vaikeavammaisena henkilönä, jolle kunta on velvollinen järjestämään vammaispalvelulaissa tarkoitetun henkilökohtaisen avun.

HaO totesi vielä, että asiassa ei ole väitettykään, ettei henkilö kykenisi itse määrittämään tarvitsemansa avun sisältöä tai toteutustapaa. Vammaispalvelulain mukainen henkilökohtainen apu turvaa henkilön sairauden edellyttämällä sopivalla ja riittävällä tavalla hänen tarvitsemansa avun saannin ruokailutilanteissa. Kun perusturvalautakunnan yksilöhuoltojaostolla oli ollut asiassa toinen käsitys, asia palautettiin lautakunnalle uudelleen käsiteltäväksi. KHO pysytti HaO:n päätöksen.

KHO 24.10.2013 T 3354 (pdf 87 kt)

OKA 12.3.2008 (1052/1/06) - Perustuslaki - Ihmisarvoinen elämä

Valtioneuvoston oikeuskansleri arvioi ratkaisussaan minkälaisia oikeudellisia vaatimuksia perustuslain 19 §:n 1 momentista katsotaan julkiselle vallalle aiheutuvan. Oikeuskansleri totesi, että oikeuskirjallisuudessa esitetyin tavoin voidaan lähteä - nykyajan kulttuurinen arvomaailmakin huomioon ottaen - siitä, että lainkohdassa käytetty ilmaisu "ihmisarvoisen elämän" turva on hyvin perustein tulkittavissa tarkoittavan jotain enemmän kuin pelkästään biologiselle olemassaololle välttämättömien edellytysten turvaamista.

Oikeuskansleri piti perusteltuna, että vammaispalvelulakia ja sen uudistamistarvetta arvioidaan perustuslain 19 §:n 1 momentin edellä selostetun laajemman tulkintavaihtoehdon valossa.

Pitkäaikainen tai etenevä vamma

Vammaispalvelulain säännös edellyttää, että henkilöllä on pitkäaikainen tai etenevä vamma tai sairaus. Pitkäaikaisuutta määriteltäessä ei merkitystä ole yksin sillä, kuinka kauan sairaudesta tai vammasta johtuen palvelujen tarve mahdollisesti jatkuu. Pysyvällä sairaudella tai vammalla tarkoitetaan sellaista sairautta tai vammaa, joka ei ole luonteeltaan ohimenevä kuten esimerkiksi jalan murtuminen.

Tarve henkilökohtaiseen apuun voi olla lyhytaikainen esimerkiksi sen johdosta, että tiedossa on sairauden eteneminen, joka johtaa tietyn määräajan jälkeen laitoshoitoon. Tästä huolimatta sairautta on pidettävä säännöksen tarkoittamassa mielessä pitkäaikaisena.

Etenevästä vammasta tai sairaudesta on kysymys esimerkiksi MS-taudin ja eräiden lihassairauksien osalta. Sairauksille voi olla ominaista toimintakyvyn voimakas vaihtelu ja siitä aiheutuva vaihteleva ja toistuva henkilökohtaisen avun tarve. Avun tarpeen runsaus voi vaihdella sairauden kulusta ja tilasta johtuen.

KHO 2.10.2019 T 4479 – Henkilökohtainen apu – Tilapäinen avun tarpeen lisääntyminen - Hoitotoimenpide

Kunta oli hylännyt A:n hakemuksen henkilökohtaisen avun lisätunneista leikkauksen jälkeiselle ajalle.

A valitti päätöksestä hallinto-oikeuteen, joka hylkäsi valituksen. Selvityksen mukaan asiakirjoista saadun selvityksen mukaan A:lla on muun muassa Ehlers-Danlosin oireyhtymä, joka on sidekudossairaus. Asiassa on riidatonta, että A on vaikeavammainen. Hänellä on vammansa perusteella toistaiseksi käytössään henkilökohtaista apua 251 tuntia kuukaudessa. A:lle on tehty vatsan korjausleikkaus, ja hänellä on leikkauksen jälkeen ollut hieman aiempaa suurempi avun tarve. Hän on hakenut henkilökohtaisen avun lisätunteja sairaalajakson jälkeiseen kotonaoloon.

Hallinto-oikeus totesi, että henkilökohtaisen avun saamisen perusteena on henkilön pitkäaikaisesta tai etenevästä vammasta tai sairaudesta aiheutuva avun tarve. Lisäksi edellytetään, että avun tarve on välttämätöntä ja toistuvaa. Asiassa ei ole edes väitetty, että korjausleikkaus liittyisi A:n perussairauteen. Kyse on siten ollut A:lle suoritetusta hoitotoimenpiteestä johtuneesta tilapäisestä toimintakyvyn alenemisesta, joka ei ole johtunut A:n vaikeavammaisuudesta. Näin ollen hakemus on voitu hylätä.

KHO pysytti hallinto-oikeuden ratkaisun.

KHO 2.10.2019 T 4479 (pdf 63 kt)

KHO 9.10.2019/4536 Lyhyt ratkaisuseloste – Henkilökohtainen apu – Tilapäinen avun tarpeen lisääntyminen – Hoiva ja hoito

Vaikeavammaisella A:lla oli alaraajahalvaus, ja hänelle oli myönnetty henkilökohtaista apua useamman vuoden ajan. A:n avun tarve oli tilapäisesti lisääntynyt olkapääleikkauksen seurauksena, ja hän oli hakenut henkilökohtaisen avun lisätunteja leikkauksen jälkeiseen toipumiseen kolmen kuukauden ajalle.

Viranhaltija oli hylännyt A:n hakemuksen henkilökohtaisen avun lisätunneista. A:ta oli sen sijaan ohjeistettu hakemaan kotihoitoa ja kotihoidon tukipalveluita. Kunnan sosiaali- ja terveyslautakunnan jaosto oli hylännyt A:n viranhaltijan päätöksestä tekemän oikaisuvaatimuksen ja hallinto-oikeus oikaisuvaatimukseen annetusta päätöksestä tehdyn valituksen.

Korkein hallinto-oikeus katsoi, että A:n olkapääleikkauksen seurauksena tilapäisesti lisääntynyttä avun tarvetta ei ollut pidettävä vammaispalvelulain 8 c §:n 3 momentissa tarkoitettuna pitkäaikaisen tai etenevän vamman tai sairauden johdosta välttämättömänä ja toistuvana avun tarpeena. Lisäksi A:n leikkauksesta toipumiseen tarvitsema lisäapu oli ollut pääosin hoivan ja hoidon luonteista. A:n hakemus henkilökohtaisen avun lisätunneista oli voitu hylätä.

KHO 9.10.2019/4536 (Finlex)

KHO 15.5.2018 T 2333 Henkilökohtainen apu - pitkäaikaisuuden edellytys - lisätunnit

A oli hakenut henkilökohtaista apua tilapäisesti 20 lisätuntia joulukuulle 2016 hänelle aiemmin myönnetyn 150 kuukausittaisen tunnin lisäksi. Kunta oli hylännyt A:n hakemuksen.

A valitti päätöksestä hallinto-oikeuteen, joka hylkäsi valituksen perustellen päätöstään seuraavasti: 1948 syntyneellä A:lla on näkövamma, jonka haitta-aste on 90 % sekä käden hermoratavaurio. Asiassa on riidatonta A:n vaikeavammaisuus ja hänellä on vammansa perusteella toistaiseksi käytössä henkilökohtaista apua 150 tuntia kuukaudessa. Saadun selvityksen perusteella A oli kaatunut kotonaan ja tästä johtuen ollut sairaalahoidossa muutaman päivän ajan. A oli hakenut henkilökohtaisen avun tunteja sairaalajakson jälkeiseen kotona oloon, lähinnä pesuapuihin ja tapaturmassa aiheutuneen vamman hoitoon liittyviin sairaalakäynteihin. Hallinto-oikeuden mukaan henkilökohtaisen avun saamisen edellytyksenä on avuntarpeen välttämättömyys ja toistuvuus. Siltä osin kuin A oli tarvinnut lisäapua kotona tapaturman jälkeen, kyse ei ole A:n pitkäaikaisesta näkövammasta johtuvasta tarpeesta ja hakemus on tältä osin voitu hylätä.

Sen sijaan sairaalajakson jälkeen ajoittuvien terveyskeskuskäyntien osalta voidaan katsoa, että avustajan tarve on johtunut ennemmin näkövammasta kuin tapaturmasta aiheutuneesta tilapäisestä vammasta. Kun kuitenkin otetaan huomioon A:lla tuolloin jäljellä olleet henkilökohtaisen avun tunnit ja lisäksi mitä lautakunta on päätöksessään lausunut kotihoidon palveluista, hallinto-oikeus katsoi, että henkilökohtaisen avun tunnit ovat olleet riittävät ja hakemus on voitu hylätä myös tältä osin.

Korkein hallinto-oikeus pysytti hallinto-oikeuden päätöksen.

KHO 15.5.2018 T 2333 (pdf 138 kt)

KHO 15.5.2018 T 2331 Henkilökohtainen apu - etenevä sairaus - välttämätön avun tarve

Kunta oli hylännyt A:n henkilökohtaista apua koskevan hakemuksen.

A valitti päätöksestä hallinto-oikeuteen, joka hylkäsi A:n valituksen. Hallinto-oikeuden ratkaisun mukaan A on MS-taudistaan huolimatta ollut omatoiminen ja selviytyy ainakin ajan kanssa päivittäisistä toiminnoista kotona. Hän tarvitsee apua siivoukseen liittyvissä töissä mutta erityisesti kodin ulkopuolella, jossa hänellä on vaikeuksia ostos- ja asiointimatkojen hoitamisessa. A:n mukaan yksin liikkuminen kodin ulkopuolella on hänelle mahdotonta väsymisen ja tasapainovaikeuksien vuoksi. Hallinto-oikeus totesi A:n MS-taudin lisäsairauksineen aiheuttaneen avuntarvetta kodin ulkopuolella, mutta häntä ei kuitenkaan kokonaisuutena tarkastellen ollut pidettävä vammaispalvelulain 8 c §:n 3 momentissa tarkoitettuna vaikeavammaisena.

KHO kumosi hallinto-oikeuden päätöksen ja palautti asian kunnalle uudelleen käsiteltäväksi. KHO:n ratkaisun mukaan A on saadun selvityksen perusteella omatoiminen, mutta hänellä olevan vammaispalvelulain 8 c §:n 3 momentissa tarkoitetun etenevän sairauden johdosta, hänen selviytymisensä 1 momentissa tarkoitetuista toimista kotona ja kodin ulkopuolella on siinä määrin alentunut, että hän tarvitsee välttämättä ja toistuvasti toisen henkilön apua. Näissä olosuhteissa kunnan ei olisi kokonaan tullut hylätä A:n hakemusta. Tämän vuoksi hallinto-oikeuden päätös on kumottava ja asia palautettava kunnalle henkilökohtaisen avun myöntämistä varten.

Toimituksen huomautus: Tästä tapauksesta ei ole saatavilla koko ratkaisua anonymisoituna.

Turun HAO 20.8.2010 nro 10/0634/2 - Henkilökohtainen apu – Lapsi – Vaikeavammaisuus – Voimavara – Etenevä vamma

Tapauksessa lapsen vanhempi oli hakenut vammaispalvelulain perusteella henkilökohtaista apua 10 tuntia kuukaudessa kehitysvammaisen, vuonna 1968 syntyneen tyttärensä vapaa-ajan avustamiseen. Henkilöllä oli todettu keskivaikea kehitysvamma ja hänellä oli diagnosoitu yleisen ahdistuneisuushäiriön ja paniikkihäiriöoireiden lisäksi useita muitakin sairauksia.

Viranhaltija oli hylännyt hakemuksen katsoen, ettei hakija ollut vammaispalvelulaissa tarkoitettu vaikeavammainen henkilö myönnettäessä henkilökohtaista apua. Viranhaltija oli todennut, että kehitysvammainen henkilö oli pääosin omatoiminen päivittäisissä toiminnoissa, eikä hänen avuntarpeensa vapaa-aikana ollut runsasta. Henkilö asui kehitysvammaisten asuntolassa, jossa hän viranhaltijan päätöksen mukaan pystyi hyödyntämään harrastus- ja virkistystoimintaan asuntolan tarjoamaa apua.

HaO totesi johtopäätöksenään, että henkilö tarvitsee sairauksiensa ja etenkin ahdistuksensa sekä sairastamansa dystonian takia apua liikkuessaan asuntolan ulkopuolella. HaO katsoi, että asiakirjoista saatavan selvityksen perusteella ei ollut syytä epäillä säännöllisessä työtoiminnassa hyvin selviytyvän hakijan kykyä määritellä haluamansa avun sisältöä ja toteutustapaa.

HaO katsoi, että näissä oloissa henkilöä oli pidettävä henkilökohtaista apua järjestettäessä, vammaispalvelulaissa tarkoitettuna vaikeavammaisena henkilönä, joka tarvitsee pitkäaikaiseen ja osittain etenevänkin sairautensa johdosta välttämättä ja toistuvasti toisen henkilön apua suoriutuakseen vapaa-ajan harrastustoiminnoistaan.

Turun HAO 20.8.2010 nro 10/0634/2 (pdf 183 kt)

Pääasiassa ikääntymiseen liittyvä sairaus ja toimintarajoite

Henkilökohtaisen avun järjestämisen ulkopuolelle ei ole suljettu vamman tai sairauden laadun, diagnoosin tai iän perusteella mitään ryhmää.

Hallituksen esityksen (HE 166/2008) mukaan ikääntymiseen liittyvä vammaisuus on erotettavissa normaaliksi katsottavasta ikääntymisestä. Pääasiassa ikääntymiseen liittyvistä sairauksista ja toimintarajoitteista johtuva avun ja tuen tarve ei edelleenkään kuuluisi vammaispalvelulain nojalla järjestettäväksi. Tähän avun ja tuen tarpeeseen vastaaminen tapahtuisi muun sosiaali- ja terveydenhuollon yleis- ja erityislainsäädännön nojalla.

Vammaispalvelulain 8 c §:n 3 momentin säännöksellä ei suljeta ikääntyneitä henkilöitä henkilökohtaisen avun ulkopuolelle, vaan ainoana perusteena palvelun saamiselle on henkilön vammasta tai sairaudesta aiheutuva avun tarve. Merkitystä ei ole sillä, missä elämän vaiheessa henkilö on vammautunut tai sairastunut. Siten myös ikääntyneillä vaikeavammaisilla henkilöillä sekä ikääntyneenä vaikeasti vammautuneilla on oikeus henkilökohtaiseen apuun samoin perustein kuin muillakin vaikeavammaisilla henkilöillä.

KHO 26.6.2019 T 3030 – Henkilökohtainen apu – Vaikeavammaisuus – Ikääntyminen

A valitti hallinto-oikeuteen kunnan päätöksestä, jolla kunta oli hylännyt A:n hakemuksen henkilökohtaisesta avusta.

Hallinto-oikeus hylkäsi A:n valituksen. Saadun selvityksen mukaan A:n toimintakykyyn vaikuttavat skolioosi, käsien vapina ja aivoinfarktin jälkitila. Hän liikkuu kotona ilman apuvälinettä ja ulkona potkupyörällä. Toimintaterapeutin lausunnossa on todettu A:n selviytyvän päivittäisistä toimistaan, kuten pukeutumisesta, ruoanlaitosta ja tiskaamisesta, vaikka hän joutuukin välillä levähtämään.

Hallinto-oikeuden mukaan toimintaterapeutin lausunnon perusteella tuolloin 70-vuotias A on suoriutunut päivittäisistä toimistaan pääasiassa itsenäisesti, vaikka suorittaminen on ollut osittain aikaa vievää ja uuvuttanut valittajaa. Valituskirjelmän liitteenä olevassa päiväkirjassa A on tuonut esiin toimintaterapeutin lausunnossa kuvattua avun tarvetta runsaampaa ja toistuvaa avun tarvetta päivittäisissä toimissa. A:n toimintakyvyn voidaan sinänsä todeta annetun selvityksen perusteella olleen heikentynyt sairauksien ja vammojen johdosta. Kun kuitenkin otetaan huomioon A:n sairauksien ja vammojen luonne sekä se, että välttämätöntä tarvetta toisen henkilön avulle on ilmaantunut vasta hänen ikääntyessään, avun tarpeen on katsottava johtuvan pääasiallisesti iän myötä tapahtuneesta toimintakyvyn heikkenemisestä. Näin ollen A:ta ei ole pidettävä henkilökohtaisen avun suhteen vaikeavammaisena henkilönä ja hänelle on voitu järjestää riittävät ja sopivat palvelut muiden lakien nojalla.

KHO pysytti hallinto-oikeuden ratkaisun.

KHO 26.6.2019 T 3030 (pdf 70 kt)

KHO 20.12.2018 T 6091 Henkilökohtainen apu – Vaikeavammaisuus – Ikääntyminen 

A haki muutosta kunnan päätökseen, jolla kunta oli hylännyt A:n hakemuksen henkilökohtaisesta avusta.

Hallinto-oikeus kumosi kunnan päätöksen ja palautti asian sille uudelleen käsiteltäväksi. 72-vuotias A on sairastanut aivoinfarktin 2010 ja toipunut siitä hyvin. 2014 A on saanut aivoverenvuodon, jonka seurauksena hänellä on vasemman puolen halvausoireet. A asuu yksin ja hän on toistaiseksi saanut kaiken avun erillään asuvalta avopuolisoltaan. Avun tarvetta on ollut erityisesti kodinhoidollisissa toimissa. A liikkuu manuaalisen pyörätuolin ja kyynärsauvan avulla. Hygieniastaan huolehtimisessa A tarvitsee avustajaa, mutta pukeutumisesta hän suoriutuu omatoimisesti.

Hallinto-oikeuden mukaan vammaispalvelulain esitöissä todetaan, että lähtökohtaisesti kaikki vaikeavammaiset henkilöt diagnoosiin ja ikään katsomatta voivat olla henkilökohtaisen avun piirissä. Pääasiassa ikääntymiseen liittyvistä sairauksista ja toimintarajoitteista johtuva avun tarve ei kuitenkaan oikeuttaisi ehdotetussa laissa tarkoitettuun apuun. Vammaispalvelulain 8 c §:n yksityiskohtaisissa perusteluissa on vielä todettu, että ikääntymiseen liittyvä vammaisuus on erotettavissa normaaliksi katsottavasta ikääntymisestä. Pääasiassa ikääntymiseen liittyvistä sairauksista ja toimintarajoitteista johtuva avun ja tuen tarve ei kuuluisi vammaispalvelulain nojalla järjestettäväksi.

Hallinto-oikeus viittasi KHO:n vuosikirjaratkaisuun 2012:111, jossa on arvioitu aivohalvausriskin ja iän välistä suhdetta Sosiaali- ja terveysministeriön antaman lausunnon perusteella. Kyseisen lausunnon mukaan aivohalvausriskin ilmaantuvuus kasvaa voimakkaasti ikääntymisen myötä. Ensimmäisen aivohalvauksen riski kasvaa 8-kertaiseksi 75–84-vuotiaana ja yli 85-vuotiailla riski on jo 15-kertainen 25–74 vuotiaisiin verrattuna. Nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa A on sairastunut ensimmäiseen aivohalvaukseen, aivoinfarktiin, ollessaan 67-vuotias ja aivoverenvuotoon 71-vuotiaana. Hänellä on lisäksi ollut aivohalvauksen riskitekijöinä pidettäviä perussairauksia. Nämä seikat huomioon ottaen A:n avun ja tuen tarpeen ei voida katsoa pääasiassa johtuneen ikääntymiseen liittyvistä sairauksista ja toimintarajoitteista. Kunnan ei siten olisi tullut hylätä A:n hakemusta.

KHO pysytti hallinto-oikeuden ratkaisun.

KHO 20.12.2018 T 6091 (pdf 76 kt)

KHO 1.9.2016 T 3673 - Henkilökohtainen apu – Palveluasuminen - Vaikeavammaisuus - Ikääntyminen – Lain toissijaisuus

A haki vammaispalvelulain mukaisia henkilökohtaista apua ja palveluasumista. Kunta hylkäsi hakemukset ja totesi, että A ei täytä vaikeavammaisuuden kriteerejä henkilökohtaisen avun tai palveluasumisen suhteen. Vaikka hänellä on pitkäaikainen Ehlers-Danlosin oireyhtymä, se ei ole toimintakyvyn laskun syy, vaan ikääntyminen. Näkövammaisuus ei sinänsä aiheuta runsasta henkilökohtaisen avun tai palveluasumisen tarvetta. 

A valitti hallinto-oikeuteen. Pääasian osalta hallinto-oikeus katsoi, että A:ta ei ollut pidettävä vaikeavammaisena henkilönä henkilökohtaisen avun suhteen. A:n avuntarve johtuu pääosin sekä glaukooman aiheuttamasta näkövammasta että Ehlers-Danlosin oireyhtymän aiheuttamista liikuntarajoitteista. Hallinto-oikeus katsoi näkövamman johtuvan pääasiassa ikääntymisestä. Vaikka Ehlers-Danlosin oireyhtymä on perinnöllinen sairaus, eikä sairauden itsessään voida katsoa johtuvan pääasiassa ikääntymisestä, hallinto-oikeus katsoi sen aiheuttavien toimintakyvyn ongelmien pahenemisen ajankohdan takia, että niitä oli pidettävä ikääntymisestä johtuvina.

Palveluasumisen osalta hallinto-oikeus totesi, että asiassa esitetyn selvityksen mukaan A tarvitsee apua melkein kaikissa päivittäisissä toimissa ja avuntarve on jatkuvaluonteista. Asiassa saadun selvityksen perusteella avuntarve olisi pääasiassa sosiaalihuoltolain nojalla järjestettävän kotipalvelun luonteista. Asiassa ei ole ilmennyt, ettei A:n tarvitsemia palveluja olisi riittävästi ja hänelle sopivalla tavalla järjestettävissä sosiaalihuoltolain nojalla. Kun otettiin huomioon vammaispalvelulain toissijaisuus, hallinto-oikeus katsoi, ettei A:ta näissä oloissa voida pitää oikeutettuna vammaispalvelulain mukaiseen palveluasumiseen.

A valitti korkeimpaan hallinto-oikeuteen. KHO totesi, että silmätautien erikoislääkärin antaman lausunnon mukaan glaukooman tärkein riskitekijä on kohonnut silmänpaine. Tyypillisesti taudin alkuvaiheessa potilaat ovat oireettomia. Vasta kun näkökenttäpuutokset ovat edenneet tarpeeksi pitkälle, potilaat alkavat saada näköoireita. Vaikka glaukooman esiintyvyys lisääntyy iän myötä, ei ikä yksinään aiheuta glaukoomaa. Glaukooma ei kuulu siten normaaliin ikääntymiseen, vaan on etenevä silmäsairaus, joka pahimmillaan johtaa sokeuteen. Ortopedian erikoislääkärin antaman lausunnon mukaan Ehlers-Danlosin oireyhtymän kulku, joka A:lla kohdistuu pääosin yläraajoihin ja nimenomaan olkapäihin aiheuttaen mekaanisen instabiliteetin ja tämän kautta toiminnanvajauksen, ei ole normaaliin ikääntymiseen liittyvä prosessi, vaan kyseessä on taudin fysiologinen eteneminen.

Lääkärinlausunnoista ja asiakirjoista saatava muu selvitys osoittaa, että A tarvitsee välttämättä vammojensa ja sairauksiensa johdosta apua suoriutuakseen tavanomaisista elämäntoiminnoistaan. Nämä sairaudet ja niistä johtuvat rajoitteet hänen toimintakyvyssään eivät ole ikääntymiseen liittyviä. A:ta on tämän vuoksi pidettävä vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentissa, 8 c §:n 3 momentissa ja vastaavan asetuksen 11 §:ssä tarkoitettuna vaikeavammaisena henkilönä, joka on oikeutettu henkilökohtaiseen apuun ja palveluasumiseen. Noiden palvelujen epäämiseen ei ole myöskään ollut aihetta sillä perusteella, ettei A kykenisi määrittelemään tarvitsemansa avun ja tukitoimien tarvetta. Kunnan on järjestettävä A:lle henkilökohtainen apu ja palveluasuminen. Näin ollen hallinto-oikeuden ja sosiaali- ja terveyslautakunnan toisen jaoston päätökset on kumottava ja asia palautettava jaostolle henkilökohtaisen avun ja palveluasumisen järjestämiseksi. 

Tapauksesta ei ole saatavilla alkuperäistä KHO:n päätöstä.

KHO 2016:197 Vuosikirjaratkaisu - Henkilökohtainen apu – Vaikeavammaisuus - Ikääntyminen

Vuonna 1931 syntynyt A sairasti verenpainetaudin ja muiden perussairauksien lisäksi silmänpohjan kosteaa ikärappeumaa. A:n silmänpohjan ikärappeuma oli todettu vuonna 2011, ja hänen silmiensä näkökyky oli heikentynyt nopeasti vuonna 2012. A:n vasen silmä oli sokea, ja oikealla silmällä hän näki hahmoja. A haki henkilökohtaista apua näkökykynsä heikentymisen takia. A:n hakemus oli hylätty, koska A:n näkökyvyn huononemisessa oli katsottu olevan kysymys ikääntymiseen liittyvästä sairaudesta aiheutuvasta toimintarajoitteesta. Hallinto-oikeus oli hylännyt A:n valituksen.

Korkein hallinto-oikeus katsoi, että A:n henkilökohtaisen avun tarve johtui pääasiassa silmänpohjan kostean ikärappeuman aiheuttamista toimintarajoitteista. Korkein hallinto-oikeus totesi esitetyn selvityksen perusteella, että riski sairastua silmänpohjan rappeumatautiin lisääntyy iän myötä, mutta tautiin sairastumiseen vaikuttavat myös muut riskitekijät eikä taudin aiheuttajaa tunneta. Tautiin voivat sairastua myös nuoret henkilöt. Tämän vuoksi silmänpohjan ikärappeuma ei liittynyt ikääntymiseen sillä tavoin kuin vammaispalvelulaissa ja sen esitöissä asialla tarkoitettiin.

A:n silmäsairaus ja vaikea näkövamma eivät siten olleet seurausta ikääntyessä väistämättä tapahtuvasta elimistön heikkenemisestä ja rappeutumisesta, eivätkä silmäsairaus ja näkövamma sekä niistä johtuvat vaikeat toimintarajoitteet liittyneet normaaliin ikääntymiseen. Korkein hallinto-oikeus kumosi hallinto-oikeuden päätöksen ja palautti asian sosiaali- ja terveyslautakunnan yksilöasioiden jaostolle henkilökohtaisen avun myöntämistä varten.

KHO 2016:197 (Finlex)

Katso myös samaa asiaa koskevat ratkaisu:
KHO 8.6.2017 T 2732 (pdf 91 kt)

KHO 2012:111 Vuosikirjaratkaisu - Henkilökohtainen apu – Ikääntyminen 

Tapauksessa 85-vuotiaana aivoverenvuodon sairastaneella henkilöllä oli lääkärinlausunnon mukaan toiminnanohjausongelmia, hahmottamisvaikeuksia sekä muistin ja orientaation ongelmia, jotka heikensivät hänen kykyään huolehtia omista asioistaan. Kunnan viranomaiset olivat hylänneet hänen hakemuksensa saada vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain (vammaispalvelulaki) mukaista henkilökohtaista apua, koska toimintarajoitteet olivat tyypillisesti ikääntymiseen liittyviä eivätkä sen vuoksi oikeuttaneet vammaispalvelulaissa tarkoitettuun henkilökohtaiseen apuun.

HaO totesi asianomaisen olleen ennen aivoverenvuotoa toimintakyvyltään ikäisekseen erinomaisessa kunnossa ja katsoi, etteivät aivoverenvuodon jälkeiset toimintarajoitteet johtuneet ikääntymisestä vaan sairaudesta. Asianomainen tarvitsi välttämättä ja toistuvasti toisen henkilön apua kodin ulkopuolisissa toiminnoissa ja oli vammaispalvelulain 8 c §:n 3 momentissa tarkoitettu vaikeavammainen henkilö, jolle kunta oli velvollinen järjestämään henkilökohtaisen avun. HaO kumosi kunnan perusturvalautakunnan päätöksen ja palautti asian lautakunnalle uudelleen käsiteltäväksi.

KHO hankki asiassa selvitystä muun ohella aivohalvausriskin ja iän välisestä yhteydestä. KHO totesi saadun selvityksen perusteella olevan perusteltua päätellä, että asianomaisen avuntarve johtui hänen sairastamastaan aivoverenvuodosta, joka oli seurausta ikääntyessä väistämättä tapahtuvasta elimistön heikkenemisestä ja rappeutumisesta. Avuntarve johtui näin ollen pääasiassa ikääntymiseen liittyvästä sairaudesta, eikä asianomaisella ollut oikeutta hakemaansa henkilökohtaiseen apuun. KHO kumosi hallinto-oikeuden päätöksen ja saattoi voimaan perusturvalautakunnan päätöksen.

KHO 2012:111 (Finlex)  

Vaasan HaO 11.12.2012 (12/0850/2) - Henkilökohtainen apu - Ikääntyminen

Vuonna 1924 syntyneen henkilön glaukooma oli todettu syksyllä 1991. Kyseisen sairauden vuoksi hänen vasen silmä oli sokeutunut ja oikeassa oli vain vähän näkökenttää jäljellä. HaO totesi, että riski sairastua glaukoomaan, kuten moneen muuhunkin sairauteen, kasvaa iän mukana. Kun kuitenkin otettiin huomioon glaukoomatapausten määrä Suomessa ja glaukooman esiintyvyys kaiken ikäisessä väestössä HaO katsoi, ettei glaukoomaa ja siitä johtuvaa näkökyvyn menetystä ollut pidettävä vammaispalvelulaissa (8 c § 3 mom.) tarkoitettuna ikääntymiseen liittyvänä sairautena tai toimintarajoitteena. Henkilöä oli näin ollen vakavan näkövammansa perusteella pidettävä edellä mainitussa lainkohdassa tarkoitettuna vaikeavammaisena henkilönä.

Henkilökohtainen apu lapselle ja nuorelle

Laissa ei ole asetettu ikärajaa henkilökohtaisen avun myöntämisen edellytykseksi. Myös vammaiselle lapselle on annettava mahdollisuus itsenäistyä ikätovereidensa tavoin. Normaalisuusperiaatteen mukaan henkilökohtaista apua on myönnettävä silloin, kun lapsi ei vamman tai sairauden aiheuttaman toimintarajoitteen vuoksi kykene ilman apua tekemään asioita, joita vastaavan ikäiset lapset yleensä tekevät. 

KHO 23.3.2020 H 63 - Henkilökohtainen apu – Lapsi - Vaikeavammaisuus

Tapauksessa oli kyse päätöksenteon aikaan 6-vuotiaan lapsen oikeudesta saada vammaispalveluin mukaista henkilökohtaista apua. Kunta hylkäsi hakemuksen ja hallinto-oikeus tehdyn valituksen. Hallinto-oikeus totesi, että myös lapsi voi olla vaikeavammainen henkilökohtaisen avun suhteen. Lapsen hoito, huolenpito ja valvonta kuuluvat kuitenkin lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain nojalla lähtökohtaisesti lapsen huoltajille. Vaikeavammaisella lapsella on oikeus vammaispalvelulain mukaiseen henkilökohtaiseen apuun silloin, kun hän ei ole vanhempiensa välittömän ja jatkuvan valvonnan ja hoivan tarpeessa, vaan hän voi itse ainakin osittain vaikuttaa ja tehdä päätöksiä omasta toiminnastaan.

Avun tarvetta arvioitaessa tulee ottaa huomioon, mikä on vammattoman lapsen mahdollisuus ja kyky toimia itsenäisesti kullakin ikätasolla ja miten henkilökohtaisella avulla voidaan turvata vammaiselle lapselle nämä samat mahdollisuudet liikkumiseen, sosiaalisiin suhteisiin, harrastuksiin ja muihin tavanomaisiin elämäntoimintoihin. Hallinto-oikeus katsoi, että tämän ikäiset vammattomat lapset tarvitsevat tavanomaisestikin vielä aikuisen apua ja ohjausta kotona ja kodin ulkopuolella sekä harrastuksissa, eikä heillä ole kykyä tehdä itsenäisiä päätöksiä vapaa-ajastaan.

Kyseisen lapsen henkilökohtaisen avun tarvetta yksilöllisesti harkittaessa avuntarpeen harrastuksissa on lisäksi katsottava painottuvan haastavasta käyttäytymisestä, näkövammasta ja vaarantajun puutteesta johtuvaan hoivan, hoidon ja valvonnan tarpeeseen. Hallinto-oikeus katsoi, että lasta ei ole kunnan päätöstä tehtäessä tullut pitää vaikeavammaisena henkilökohtaisen avun suhteen. Avun tarpeeseen on voitu vastata muulla tavoin kuin vammaispalvelulain henkilökohtaisella avulla.

KHO pysytti hallinto-oikeuden ratkaisun.

KHO 23.3.2020 H 63 (pdf 119 kt)

KHO 3.10.2019 T 4490 – Henkilökohtainen apu – Tuntimäärä – Omaishoidon tuki – Lapsi – Vaikeavammaisuus

Kunta oli 25.4.2017 tekemällään jatkopäätöksellä vähentänyt A:n henkilökohtaisen avun määrää 15 tuntiin kuukaudessa kodin ulkopuoliseen toimintaan.

A valitti päätöksestä hallinto-oikeuteen, joka hylkäsi valituksen. Selvityksen mukaan henkilökohtaista apua haettaessa A on ollut 10-vuotias lapsi, jolla on lievä älyllinen kehitysvamma ja autistisia piirteitä. Hänellä on jonkin verran omatoimisuustaitoja, mutta ongelmana on hänen puutteellinen harkintakykynsä. Hän vaatii jatkuvaa seurantaa myös kotona. Kehitysvammahuollon suunnitelmassa lääkäri oli suositellut A:lle 15.12.2014 henkilökohtaista avustajaa vapaa-ajan toimintoihin, jotta hän pääsee ikänsä ja kehitystasonsa mukaisiin harrastuksiin, mikä toimisi samalla sosiaalisten taitojen kuntoutuksen apuna. A:lle oli sittemmin tehty päätös henkilökohtaisesta avusta, jota koskeva jatkohakemus oli nyt valituksen kohteena.

Hallinto-oikeus totesi, että vanhemmilla on vanhemmuuteen perustuva velvollisuus huolehtia lapsesta lapsen ikä ja kehitystaso huomioon ottaen. A:n henkilökohtaisen avun määrää harkittaessa on otettava huomioon myös myönnetty omaishoidon tuki ja mahdollisuus saada palveluita kehitysvammaisten erityishuollon tilapäishoidon kautta. Hallinto-oikeuden mukaan, kun otettiin huomioon toiminnot, joihin henkilökohtaista apua on järjestettävä sekä A:n ikä ja vammaisuus, myönnetty henkilökohtainen apu on määrältään riittävä turvaamaan A:n välttämättömän avuntarpeen. Päätös ei ollut vastoin luottamuksensuojaperiaatteetta, johon A oli vedonnut. A:lle oli selvityksen mukaan tehty ensimmäinen päätös vammaispalvelulain henkilökohtaisesta avusta ajalle 30.5.2016-31.5.2017 ja nyt on ollut kyseessä jatkohakemus. Hallinto-oikeuden mukaan kyse ei ole ollut vakiintuneesta oikeustilasta, ja kunta on jatkohakemusta arvioidessaan voinut kokonaisharkinnan perusteella muuttaa aikaisemmin myönnettyä henkilökohtaisen avun määrää.

KHO pysytti hallinto-oikeuden ratkaisun.

KHO 3.10.2019 T 4490 (pdf 71 kt)

KHO 2019:87 Vuosikirjaratkaisu – Vammaispalvelu – Henkilökohtainen apu – Vapaa-ajan toiminnot ja harrastukset – Lapsi – Kehitysvamma – Valvonnan tarve – Itsenäistyminen

X:n kaupungin viranhaltija hylkäsi B:n tekemän hakemuksen saada vuonna 2007 syntyneelle tyttärelleen A:lle vammaispalvelulain mukaista henkilökohtaista apua vapaa-ajan toimintoihin ja harrastuksiin. X:n kaupungin yksilöasianjaosto hylkäsi B:n tekemän oikaisuvaatimuksen. Jaoston mukaan lapsen hyvinvoinnin ja huolenpidon kannalta tarvittavien vapaa-ajan käyntien hoitaminen oli alaikäisen lapsen vanhempien vastuulla. Perheelle oli myös myönnetty omaishoidon tukea sen vuoksi, että lapsi tarvitsi ikäistään enemmän valvontaa ja huolenpitoa.

Hallinto-oikeus hylkäsi valituksen. Hallinto-oikeuden mukaan ratkaistaessa lapsen oikeutta henkilökohtaiseen apuun arvioinnissa tuli kiinnittää huomiota lapsen yksilölliseen tilanteeseen, kehitystasoon sekä siihen, mihin tarkoitukseen henkilökohtaista apua oli haettu. Merkitystä tuli antaa myös sille, mitä lapsi oli aikaisemmin tehnyt haetun toiminnon osalta ja mitä samanikäiset samassa elämänvaiheessa olevat lapset normaalisti tekevät. Kun otettiin huomioon A:n terveydentilasta, kehitystasosta ja muista olosuhteista saatu selvitys sekä se, että samanikäiset vammattomat lapset tarvitsevat tavanomaisesti vielä vanhempien apua ja ohjausta kodin ulkopuolella, A:ta ei ollut pidettävä vammaispalvelulain 8 c §:n 3 momentissa tarkoitettuna vaikeavammaisena henkilönä.

Korkein hallinto-oikeus totesi, että A on keskivaikeasti kehitysvammainen lapsi, jonka keskimääräinen kehitysikä on neljä vuotta kolme kuukautta. A kommunikoi puheella ja käyttää tukiviittomia. Asiassa ei ollut epäselvyyttä siitä, että A osaa ilmaista tarpeensa ja tahtonsa.

Hallituksen esityksestä (HE 166/2008 vp) käy ilmi, että henkilökohtaisen avun perustavoite on avustettavan henkilön itsenäisyyden ja riippumattomuuden lisääminen, kun taas omaishoidossa painottuvat hoiva ja hoito. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että vammaispalvelulain nojalla myönnettävä henkilökohtainen apu ei voisi lainkaan sisältää hoivan, hoidon ja valvonnan kaltaista apua, kunhan henkilön avun tarve ei koostu pääosin tällaisista avun tarpeista.

Arvioitaessa sitä, tarvitseeko A välttämättä hänelle haettua henkilökohtaisen avun palvelua suoriutuakseen muihin samanikäisiin lapsiin verrattavalla tavalla tavanomaisen elämän toiminnoista, oli edellä todetun ja A:n terveydentilasta esitetyn selvityksen lisäksi otettava huomioon myös muut olosuhteet, kuten A:n ikään liittyvä tarve itsenäistymiseen. X:n kaupunki oli vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentin nojalla velvollinen järjestämään A:lle henkilökohtaista apua hakemuksessa tarkoitettuihin toimiin. Asiassa ei ollut esitetty, että A ei kykenisi itse määrittämään tarvitsemansa avun sisältöä tai toteutustapaa. Korkein hallinto-oikeus kumosi hallinto-oikeuden ja X:n kaupungin yksilöasianjaoston päätökset ja palautti asian jaostolle uudelleen käsiteltäväksi.

KHO 2019:87 (Finlex)

KHO 11.9.2018 T 4132 Henkilökohtainen apu – Vaikeavammaisuus – Lain toissijaisuus – Omaishoito – Nuori – Avun tarve

Kunta hylkäsi A:n (s. 2003) puolesta tehdyn hakemuksen henkilökohtaisesta avusta, koska A:n tarvitsema hoito vastasi luonteeltaan omaishoidon tukea.

A valitti päätöksestä hallinto-oikeuteen, joka hylkäsi valituksen. Saadun selvityksen mukaan A:lla on diagnosoitu narkolepsia, johon liittyy katapleksia (lihasjänteyden äkillinen katoaminen).  A tarvitsee sairautensa vuoksi apua lääkehoidosta huolehtimisessa, jatkuvaa yöaikaista seurantaa sekä valvontaa varsinkin nukahtelu- ja katapleksiatilanteissa. Hallinto-oikeus totesi, että henkilökohtainen apu ei ole tarkoitettu vastaamaan A:n tuen tarpeeseen, sillä tuen tarve on perustunut pääosin hoivaan, hoitoon ja valvontaan. A:n avun tarve on siten voitu turvata omaishoidon tuella. A:lla ei myöskään ollut oikeutta saada luottamuksensuojaa sillä perusteella, että hänelle oli aiemmin myönnetty henkilökohtaista apua.

A valitti päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. KHO viittasi asiassa esitettyyn selvitykseen, jonka mukaan 13-vuotiaan A:n kaverisuhteet olivat jonkin verran kärsineet sairauden vuoksi, koska hän tarvitsee aikuisen aina mukana esimerkiksi harrastuksissa.  Myös psykoterapeutin lausunnon mukaan on tärkeää saada avustaja A:n vapaa-ajan toimintoihin, koska hänen elämänpiirinsä on kaventunut.

KHO:n mukaan henkilökohtaisen avun perustavoite on avustettavan henkilön itsenäisyyden ja riippumattomuuden lisääminen, kun taas omaishoidossa painottuvat hoiva ja hoito. Sanotusta ei kuitenkaan seuraa, että henkilökohtainen apu ei voisi sisältää lainkaan hoivan, hoidon ja valvonnan kaltaista apua, kunhan henkilön avun tarve ei koostu pääosin tällaisista avun tarpeista. Erityisesti avun tarve harrastuksissa, yhteiskunnallisessa osallistumisessa ja sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitämisessä on yleensä luonteeltaan sellaista, johon henkilökohtainen apu palvelumuotona soveltuu hyvin.

Arvioitaessa sitä, tarvitseeko A välttämättä haettua henkilökohtaisen avun palvelua suoriutuakseen muihin samanikäisiin lapsiin verrattavalla tavalla tavanomaisen elämän toiminnoista, on esitetyn selvityksen lisäksi otettava huomioon myös muut olosuhteet, kuten A:n ikään liittyvä tarve itsenäistymiseen. KHO katsoi, että A:ta on siten pidettävä vaikeavammaisena henkilönä, jolle kunta on velvollinen järjestämään henkilökohtaista apua. 

KHO kumosi hallinto-oikeuden päätöksen ja palautti asian kunnalle siltä osin kuin kyse oli henkilökohtaisesta avusta harrastuksiin, yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitämiseen.

KHO 11.9.2018 T 4132 (pdf 116 kt)

Lähteet

Vammaispalvelujen käsikirjan lakiryhmä

Räty, Tapio (2010) Vammaispalvelut. Vammaispalvelujen soveltamiskäytäntö. Kynnys ry.