Määrärahasidonnaiset palvelut

• Määrärahojen varaaminen talousarviossa
• Palvelujen priorisointi ja kohdentaminen

Osa vammaispalvelulain tarkoittamista palveluista ja tukitoimista on ns. määrärahasidonnaisia palveluja tai tukitoimia. Myös muun sosiaalihuollon lainsäädännön mukaisista palveluista moni on määrärahasidonnaisia. Näitä yleiseen järjestämisvelvollisuuteen kuuluvia palveluja järjestetään kunnan varaamien määrärahojen edellyttämässä ja mahdollistamassa laajuudessa sosiaalityöntekijän harkinnan mukaan.

Kunnan on varattava määrärahoja pakollisiin (laissa sille määriteltyihin) tehtäviin. Mikäli määrärahapäätös on selkeästi alimitoitettu tai ei vastaa tiedossa olevaa tarvetta, se on lainvastainen.

Määrärahojen varaaminen talousarviossa

eoak 1863/2009 – Määrärahojen varaaminen – Omaishoito

Kantelukirjoituksen mukaan kaupunki oli tietoisesti ja omaishoitajia syrjivällä tavalla alibudjetoinut omaishoidon tukeen varattavat määrärahat vuosina 2006-2008. Apulaisoikeusasiamiehen mukaan arvioitaessa sitä, onko kunta täyttänyt yleisen järjestämisvelvollisuutensa, on kiinnitettävä huomiota kunnassa aikaisemmin esitettyihin omaishoidon tukea koskeviin hakemuksiin ja asiassa tehtyihin päätöksiin (myönteisiin ja kielteisiin) sekä myös muihin omaishoidon tukea korvaaviin tai sitä täydentäviin palveluihin ja tukitoimiin, joihin kunta tarvetta vastaavalla tavalla varaa määrärahoja.

Kunnassa esiintyvää tarvetta kuvaavia tietoja saadaan erityisesti tehdyistä palveluntarpeen kartoituksista ja näiden perusteella laadituista palvelusuunnitelmista sekä myös niistä tiedoista, jotka koskevat aikaisempien vuosien tarkoitukseen osoitetun määrärahan käyttöä. 

Tarkoitukseen varatut määrärahat oli kaupungin ja lääninhallituksen antaman selvityksen mukaan mainittuina vuosina ylitetty. Apulaisoikeusasiamiehen mukaan perusturvalautakunta ja sen alaiset viranhaltijat ovat toimineet harkintavaltansa puitteissa eikä asiassa ole voitu osoittaa sitä, että kaupunki olisi rikkonut yleisen järjestämisvelvollisuutensa varatessaan omaishoidon tukeen määrärahoja.

Vaikka kunnalla on oikeus päättää omaishoidon tuen myöntämisperusteista omaishoitolain mukaisella tavalla, on myöntämisperusteiden kohdeltava yhdenvertaisella tavalla kaikkia tuen hakijoita. Kunnan päättämät tuen myöntämisperusteet eivät myöskään saa olla omaishoidon tuesta annetun lain vastaisia.

eoak 1863/2009 (pdf 40kt)

KHO 23.8.2008 T 1929 – Määrärahojen varaaminen – Auton hankintakustannukset

Tapauksessa auton hankintakustannuksiin oli myönnetty vähemmän kuin tällöin voimassa olleen vammaispalveluasetuksen 17 §:n tarkoittama puolet kohtuullisesta hankintahinnasta. Kunta oli pienentänyt avustusmäärää käytettävissä olevan määrärahan vähäisyyden ja hakijoiden yhdenvertaisen kohtelun vuoksi.

Tapauksessa kunta oli selvittänyt autoavustusten tarvetta kunnassa siten, että aikaisempina vuosina hakemuksia oli ollut 2–3 tasoltaan 25 000 markkaa. Tämä oli otettu huomioon varattaessa vuosittain talousarviomäärärahaa vammaisetuudet-menot kohtaan. Korkein hallinto-oikeus kiinnitti huomiota myös siihen, että talousarviossa oli ennen nyt kysymyksessä olevaa myönnettyä tukea jäljellä määrärahoja alle 10 000 markkaa. Tämän vuoksi talousarvio ylittyi lautakunnan myöntämällä tuella.

Korkein hallinto-oikeus katsoi, että kun kysymys oli määrärahasidonnaisesta tukitoimesta eikä esiin ollut tullut, että kunta olisi rikkonut yleisen järjestämisvelvollisuutensa, perusturvalautakunta oli voinut korvata vammaiselle henkilölle auton hankkimisesta aiheutuvista kustannuksista kunnan talousarvion mahdollistaman määrän.

Kunta oli varannut talousarvioon autoavustuksiin määrärahan ottaen huomioon aiempien vuosien tarpeen ja määrärahan käytön. Tapauksessa merkityksellistä oli se, ettei kunnalla ilmeisesti ollut tiedossaan etukäteen hakijan esittämää autoavustusten tarvetta.

KHO 18.1.2005 T 89 – Määrärahojen varaaminen – Vammaispalvelut 

Tapauksessa kunnanvaltuusto oli hyväksynyt talousarvion siten, että kunnanhallituksen päätöksen mukaisesti sosiaalilautakunnan esittämä vammaispalvelulain mukaisten tehtävien hoitamisen edellyttämä määräraha oli kokonaan poistettu talousarviosta. Rahaa ei siten kunnassa ollut käytettävissä vammaispalvelulain mukaiseen autoavustukseen lainkaan.

Valtuusto oli näin ollen hyväksynyt talousarvion tavoitteeltaan ja määrärahaltaan sellaisena, että se ei turvannut kuntalaissa tarkoitetulla tavalla edellytyksiä kunnan vammaispalvelulain mukaisten tehtävien hoitamiseen. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että valtuuston päätös oli lainvastainen.

Valtuusto oli hyväksynyt talousarvion siten, että kunnanhallituksen päätöksen mukaisesti sosiaalilautakunnan esittämä vammaispalvelulain mukaisten tehtävien hoitamisen edellyttämä määräraha oli kokonaan poistettu talousarviosta.

Sosiaalilautakunta oli tämän jälkeen päätöksellään kuntalaisten autoavustushakemuksiin todennut, ettei valtuuston hyväksymän määrärahan puitteissa ollut mahdollista myöntää autoavustusta. Sosiaalilautakunnalle oli tosin osoitettu määräraha, jonka käyttöä ei valtuuston päätöksellä muodollisesti ollut sidottu mihinkään käyttötarkoitukseen.

Määrärahaesitys perustuu kuitenkin aina sosiaalilautakunnan arvioon siitä, miten ja minkä suuruisen määrärahoin kunnan järjestämisvelvollisuuteen kuuluva muu sosiaalitoimi kyetään hoitamaan lainmukaisesti. Lautakunnalla oli tapauksessa sinänsä oikeus päättää, miten kyseinen vammaispalveluihin osoitettu määräraha voitiin käyttää.

Kun lautakunta oli esittänyt eri vammaispalveluille määrärahavarauksia ja kun valtuusto oli poistanut määrärahavarauksen kokonaan autoavustuksen osalta, ei lautakunnalla tosiasiassa ollut päätösvaltaa määrärahojen käyttämiseksi autoavustukseen kunnassa. Korkeimman hallinto-oikeuden enemmistö katsoi, että asiassa oli rikottu kuntalakia.

Turun HAO 25.6.2001 T 01/0351/2 – Määrärahojen varaaminen – Auton hankintakustannukset – Ylimääräiset vaatetuskustannukset

Tapauksessa hallinto-oikeus kumosi vammaisen henkilön valituksesta lautakunnan päätöksen ja velvoitti lautakunnan suorittamaan vammaiselle henkilölle hänen hakemansa korvaukset auton hankintakustannuksiin sekä ylimääräisiin vaatetuskustannuksiin.

Hallinto-oikeus totesi, että sosiaalilautakunnan valituksenalaista päätöstä on arvioitava ottaen huomioon palvelujen ja tukitoimien järjestämisvelvollisuutta koskevat säännökset sekä näitä säännöksiä tulkittaessa huomioon otettavat oikeusohjeet kokonaisuudessaan.

Kyseisen kunnan toimielin oli päättänyt, ettei talousarvioon varata määrärahaa vammaisille tarkoitettuja, kunnan harkinnassa olevia taloudellisia tukitoimia varten. Päätöksellä on käytännössä kokonaan poistettu kunnassa asuvilta vammaisilta mahdollisuus määrärahasidonnaisten palveluja ja tukitoimien saamiseen.

Se merkitsi hallinto-oikeuden näkemyksen mukaan kunnalle vammaispalvelulaissa säädetyn yleisen järjestämisvelvollisuuden rikkomista. Samalla se tarkoitti perustuslailla kuntalaisten suojaksi säädettyjen perusoikeuksien toteutumatta jäämistä.

Hallinto-oikeus totesi vielä, että lautakunta oli vammaisen henkilön hakemusta käsitellessään, jättänyt selvittämättä, kuinka suuret vammaisen henkilön todelliset ylimääräiset vaatetuskustannukset olivat. Myöskään yksilöllistä tarveharkintaa ei ollut tehty, vaikka sitä oli hallinto-oikeuden palautuspäätöksessä nimenomaisesti edellytetty.

Hallinto-oikeus katsoi, että sosiaalilautakunta ei enää asiaa uudelleen käsitellessään ollut voinut hylätä vammaisen henkilön korvausvaatimuksia pelkästään sillä perusteella, ettei tarkoitukseen ollut varattu määrärahaa.

Palvelujen ja tukitoimien tarve kunnassa on selvittämättä, eikä kunnassa ole tehty päätöstä etuuksien suuntaamisesta niitä tarvitseville. Sen sijaan vammaisen henkilön tarve taloudelliseen tukitoimeen oli riidattomasti todettu.

AOA Dnro 290/4/95 – Määrärahojen varaaminen – Perusoikeuksien turvaaminen 

Apulaisoikeusasiamies katsoi, että kun hallitusmuodon 16 a §:ssä (nykyisen perustuslain 22 §) julkiselle vallalle on säädetty yleinen velvollisuus turvata perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen sekä hallitusmuodon 15 a §:n 3 momentissa (nykyisin perustuslain 19 §:n 3 momentti) erityinen velvollisuus turvata sosiaali- ja terveyspalvelujen toteutuminen lailla säädetyin tavoin, rikkovat talousarviosta päättävät luottamusmiehet ja asiaa valmistelevat virkamiehet hallitusmuodossa (perustuslaissa) julkiselle vallalle asetetun velvollisuuden turvata ja edistää riittävien sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestäminen, jos kunta talousarviota päättäessään mitoittaa määrärahansa tietoisesti tiedossa olevaa tarvetta vähäisemmäksi.

Hämeenlinnan HAO 21.3.2005 nro 05/0123/3 – Määrärahojen varaaminen – Yhdenvertaisuus

Hallinto-oikeus katsoi, että määrärahoja varattaessa tulee ottaa huomioon palvelujen ja tukitoimien käyttö aikaisempina vuosina, hakijoiden yhdenvertainen kohtelu sekä tukitoimien tarpeesta saatu yksilökohtainen tieto.

Sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen tulisi siis talousarvioehdotuksessaan ottaa huomioon kaikki palvelun tai tukitoimen tarpeesta saamansa tiedot ja näiden tietojen perusteella esittää valtuustolle oma talousarvioehdotuksensa. Kunnalla ei ole kuitenkaan kaikissa tilanteissa velvollisuutta varata täysimääräisesti määrärahoja tyydyttämään tiedossaan olevaa kunnassa esiintyvää palvelun tai tukitoimen tarvetta. Tällaiseen menettelyyn (tarvetta vastaamattomaan budjetointiin) tulee kuitenkin olla asialliset ja lailliset perusteet.

Palvelujen priorisointi ja kohdentaminen

Määrärahasidonnaisia palveluja ja tukitoimia järjestettäessä on huomioitava hakijoiden yhdenvertainen kohtelu. Tilanteessa, jossa kunnan vammaishuoltoon varatut määrärahat eivät riitä vastaamaan kunnassa esiintyvään tarpeeseen, voi kunta priorisoida eli suunnata määrärahoja asettamalla palvelun hakijat etusijajärjestykseen.

Priorisoida voi tehdä ainoastaan arvioimalla, mitkä vammaispalvelulain tarkoittamat palvelut ja tukitoimet kunnassa edesauttavat parhaiten henkilön selviytymistä päivittäisistä toimista. Tämän lisäksi kunta voi kohdentaa määrärahoja kaikkein heikoimmassa asemassa oleville henkilöille, esimerkiksi vaikeavammaisille henkilöille.

Kunta voi myös kohdentaa kyseiseen palveluun tai tukitoimeen varattuja määrärahoja esimerkiksi niihin välttämättömiin päivittäisiin toimiin, jotka edesauttavat henkilön selviytymistä kotona, työelämässä tai opinnoissa.

Priorisointia voidaan käyttää myös silloin, kun hakemus tehdään kesken talousarviovuotta, eikä talousarviota laadittaessa kunnan tiedossa ole ollut palvelunhakijan tarve johonkin tukitoimeen tai palveluun. Tällaisessa tilanteessa korvaus myönnetään talousarvion mahdollistama määrä sen jälkeen, kun yksilöllinen tarveharkinta hakijan kohdalta on tehty.

EOA 7.8.2006 Dnro 964/4/04 – Palvelujen priorisointi – Auton hankintakustannukset – Päätöksen perusteleminen  

Tapauksessa vaikeavammainen henkilö kanteli oikeusasiamiehelle auton hankintakustannuksiin myönnetyn kunnan avustuksen määrästä. Kantelijan näkemyksen mukaan viranhaltijan sekä kunnan yksilöasiainjaoston päätöksessä määrärahasidonnaisuuden perusteista käytettiin väärin. Päätöksestä puuttui selvitys määrärahatilanteesta ja määrärahan käytön priorisoinnista. Päätöksessä ei kantelijan mukaan ollut todettu, miten priorisointi oli vaikuttanut päätöksiin ja miksi hän ei kuulunut priorisoinnin piiriin.

Oikeusasiamies totesi, että päätöksen sisällöstä ja sen perustelemisesta on säädetty hallintolaissa. Perusteluissa on ilmoitettava, mitkä seikat ja selvitykset ovat vaikuttaneet ratkaisuun sekä mainittava sovelletut säännökset.

Oikeusasiamies katsoi, että perustelujen sisältö riippuu viimekädessä asiasta ja siinä sovellettavista säännöksistä sekä hakijan vaatimuksista. Kun hakija on vedonnut hakemuksensa tueksi seikkoihin, jotka eivät ole selvästi perusteettomia, hakijan kannalta kielteisen ratkaisun asianmukainen perusteleminen edellytti näiden seikkojen (hakijan esittämien perustelujen) arviointia viranhaltijan ja muutoksenhakuelimen perusteluissa.

Eduskunnan oikeusasiamies totesi, ettei jaoston päätöksestä ilmennyt, arvioitiinko kyseessä olevat vuoden määrärahat riittämättömiksi ja maksettiinko vaikeavammaiselle hakijalle korvausta tällä perusteella vain osaan kustannuksista.

Päätöksestä ei myöskään ilmennyt meneteltiinkö näin kaikkien hakijoiden kohdalla. Päätöksestä ei ilmennyt myöskään mitään tietoja sen arvioimiseksi, oliko kaupunki rikkonut asiassa yleisen järjestämisvelvollisuutensa vahvistaessaan talousarvion määrärahan. Näiden seikkojen arvioimiseksi jaoston päätöksestä olisi tullut ilmetä, oliko kaikille hakijoille tarkoitus myöntää korvaus puoleen kustannuksista, paljonko määrärahoja oli aiempina vuosina varattu ja olivatko määrärahat riittäneet kaikille aikaisempina vuosina.

KHO 17.8.2006 T 1954 – Palvelujen priorisointi – Auton hankintakustannukset – Yhdenvertaisuus – Yleisohjeen suhde harkintavaltaan

Tapauksessa sosiaalilautakunta oli antanut vammaispalvelulain mukaisia määrärahasidonnaisia palveluja ja tukitoimia koskevat yleisohjeet. Niiden mukaan mm. auton hankintakustannusten korvauksen enimmäismäärä oli 6 000 euroa. Ohjeiden antamisen perusteena olivat kaupungin säästötoimet, määrärahojen kohdentaminen eri tuensaajaryhmille ja tuenhakijoiden yhdenvertaisen kohtelun turvaaminen.

Korkein hallinto-oikeus katsoi, että näistä lähtökohdista ohjeiden käyttäminen yhtenä päätöksenteon perusteena ei sinänsä ollut lainvastaista. Ohjeet eivät saaneet kuitenkaan suunnata viranomaisen päätöksentekoa sen harkintavallan ulkopuolelle, jota rajaavat hakijan yksilöllinen tarve, kunnan talousarvio, avustuksen kohdentamismahdollisuus ja eri hakijoiden yhdenvertainen kohtelu.

Mikäli kunnalla on ollut mahdollisuus arvioida henkilön yksilöllinen palvelun tarve ja tämä on ollut kunnan tiedossa, eikä kunta ole asettanut palvelujaan etusijajärjestykseen, esimerkiksi kohdentamalla niitä, ja palvelun hakija on ollut hakemushetkellä palvelun tarpeessa, on palvelu tai tukitoimi tullut myöntää.

KHO 29.6.2004 T 1587 – Palvelujen priorisointi – Harrastusvälineiden korvaaminen

Tapauksessa korkein hallinto-oikeus katsoi, että sosiaalilautakunta oli voinut hylätä näkövammaisen hakemuksen korvauksen myöntämisestä tandempyörän hankintakustannuksiin. Kysymys oli taloudellisiin tukitoimiin varatuista määrärahoista ja niiden suuntaamisesta. Kunta oli tapauksessa suunnannut tarkoitukseen varattuja määrärahoja vaikeavammaisille henkilöille ja ne oli kohdennettu ensisijaisesti niihin toimiin, joilla tuettiin vaikeavammaisen henkilön työssä käymistä, opiskelua ja välttämättömiä jokapäiväiseen elämään liittyviä toimintoja.

Tapauksessa oli kysymys harrastusvälineestä ja kunta oli katsonut asiassa, että tandempyörä sinänsä tuki näkövammaisen henkilön selviytymistä jokapäiväisissä toimissa. Kunta oli kuitenkin kohdentanut harrastusvälineiden hankkimisesta aiheutuvia kustannuksia siten, että harrastusvälineet tulivat korvattavaksi silloin, kun ne tukivat henkilön kuntoutumista tai mahdollistivat muulla tavoin henkilön selviytymisen jokapäiväisissä elämäntoiminnoissa, erityisesti työssä tai opiskelussa.

Korkein hallinto-oikeus katsoi päätöksessään, ettei kunta ollut rikkonut yleistä järjestämisvelvollisuuttaan, kun kunta oli kohdentanut tarkoitukseen varattuja määrärahoja kaikkein vaikeimmassa asemassa oleville henkilöille, ja kun tuki oli kohdennettu niille elämänaluille, jotka tukivat henkilön työssä oloa tai henkilön vastaista mahdollisuutta vastata omasta elatuksestaan tai mahdollistivat henkilön kotona asumista.

KHO 7.2.2002 T 268 – Palvelujen priorisointi – Autoavustus 

Sosiaali- ja terveyslautakunta oli selvittänyt, että vammaispalvelun määrärahat välineisiin, koneisiin ja laitteisiin olivat olleet vuonna 1998 ja vuonna 1999 riittämättömät hakijoiden suuren määrän vuoksi. Lautakunnan ilmoituksen mukaan tuen myöntäminen määrärahojen vähäisyyden vuoksi autoavustusten osalta oli vakiintunut vuoden 1991 vammaispalveluiden toimintasuunnitelmasta lukien sellaisiksi, että etusijalle asetettiin kaikkein vaikeimmassa asemassa olevat hakijat ja näistä erityisesti ne, joille auto oli tarpeen työssä käymisen tai opiskelun takia.

Korkein hallinto-oikeus hylkäsi vammaisen henkilön valituksen ja katsoi, että kun otettiin huomioon saatu selvitys vammaispalvelua varten varatuista määrärahoista ja tuen myöntämisen kohdentamisesta kaikkein vaikeimmassa asemassa oleville hakijoille, oli sosiaali- ja terveyslautakunta voinut hylätä vammaisen henkilön hakemuksen.

KHO 13.6.2000 T 1911 – Palvelujen priorisointi – Erityisravintokustannukset 

Päätöksessä oli kysymys erityisravintokustannusten korvaamisesta. Sosiaali- ja terveysjaosto oli lakkauttanut vammaiselle henkilölle tehdyn erityisravintokustannuksia koskevan päätöksen. Korkein hallinto-oikeus totesi, että vammaisella henkilöllä ei ole oikeutta saada korvausta kysymyksessä olevista kustannuksista (erityisravintokustannukset) vaan korvausta myönnetään käytettävissä olevien määrärahojen puitteissa.

Tästä johtuen aikaisempi päätös, jolla korvausta on myönnetty, ei saavuta sellaista pysyvyyttä, etteikö korvauksen maksamista voitaisiin myöhemmin lopettaa esimerkiksi käytettävissä olevien määrärahojen niukkuuden vuoksi. Tämän vuoksi, ja kun otetaan huomioon asiakirjoista saatava selvitys käytettävissä olevista määrärahoista ja niiden suuntaamisesta kaikkein heikoimmassa asemassa oleville henkilöille, oli sosiaalilautakunnan sosiaali- ja terveysjaosto voinut hylätä vammaisen henkilön hakemuksen.

KHO 27.11.2000 T 3118 – Palvelujen priorisointi – Hallintoriita – Yksilöllisten tarpeiden huomioiminen

Tapauksessa oli kysymys lääkinnällisestä kustannuksesta koskevasta hallintoriidasta. Tapauksessa Helsingin terveysvirasto oli arvioinut henkilön ortopedisten jalkineiden tarpeen pelkästään omien sisäisten ohjeidensa perusteella. Henkilön tosiasiallista tarvetta mainittuihin jalkineisiin ei ollut yksilöllisesti arvioitu.

KHO totesi, että Helsingin kaupunki ei ollut näyttänyt, etteivät henkilön terveydentilan ja toimintakyvyn edellyttämä apuväline olisi myönnettävissä kunnassa esiintyvän apuvälinetarpeen mukaisesti mitoitettavien määrärahojen puitteissa.

Korkein hallinto-oikeus totesi vielä, että kaupunki ei myöskään ollut näyttänyt, että asiassa olisi sellaisia hallitusmuodon 5 §:n (PL 6 §) ja potilaslain 3 §:n mukaisia hyväksyttyjä, yleisiä palvelun etusijajärjestyksen asettamisen perusteita, jotka olisivat estäneet henkilön yksilöllisten tarpeiden huomioon ottamisen suuremmassa määrässä, kun häntä koskevissa apuvälinepäätöksissä oli tehty.

Kunnan on selvitettävä palvelujen ja tukitoimien tarve yksilöllisesti ja toisaalta mitoitettava määrärahansa jo tiedossa olevan tarpeen mukaiselle tasolle. Korkein hallinto-oikeus on tämän jälkeen katsonut, että kunnalla on oikeus priorisoida – asettaa palvelujen saajat etusijajärjestykseen – palveluja, ts. kohdentaa niitä esimerkiksi kaikkein heikoimmassa asemassa oleville henkilöille.

KHO 12.9.1997 T 2213 – Palvelujen priorisointi – Auton hankintakustannukset 

Korkein hallinto-oikeus katsoi, että kunta ei voinut hylätä vammaispalveluasetuksen 17 §:n 1 momentin mukaista korvausta auton hankintakustannuksiin sillä perusteella, ettei se ollut varannut määrärahoja kyseiseen tarpeeseen, harkitsematta kyseisen tukitoimen yksilöllistä tarvetta.

Kun määräraha on usein riittämätön, eikä se siis riitä kaikille palveluntarpeessa olevalle, voidaan palveluihin ja tukitoimiin varattujen määrärahojen käyttämistä kohdentaa määrärahaperusteluilla ja toimielimen vahvistamilla yleisohjeilla siten, että palvelu myönnetään lähtökohtaisesti kaikkein heikoimmassa asemassa oleville kuntalaisille.

KHO 27.6.1994 T 2994 – Palvelujen priorisointi – Auton hankintakustannukset 

Korkein hallinto-oikeus katsoi, että auton hankkimiskustannusten korvaamista koskeva hakemus oli voitu hylätä, vaikka vammaispalvelulain mukaisiin tukitoimiin varatuista määrärahoista oli osa käyttämättä. Tapauksessa kunta oli ilmoittanut, että talousarvio on kunnan viranomaisia sitova määrärahojen käyttösuunnitelma, jota on toteuttava siten, että kiireellisemmät palveluntarpeet voidaan tyydyttää siitä riippumatta, mihin aikaan vuodesta hakemus tehdään.

Kunnalla on mahdollisuus palvelua ohjaavissa ja talousarviopäätöksissään sekä myös yksilöhuollonpäätöksissään huomioida kunnassa esiintyvä tarve – priorisoimalla ja suuntaamalla palveluja tietyille ryhmille tai palvelun tarvitsijoille.

Tässä palvelun etusijajärjestyksessä on huomioitava perustuslain 19 §:stä ilmenevät velvollisuudet sekä se, että kuntalaisia on kohdeltava perustuslain 6 §:n tarkoittamalla tavalla asianmukaisesti, perusteettomasti toisia kuntalaisia tai ryhmiä syrjimättä. Kunnan on asettaessaan palveluja etusijajärjestykseen otettava huomioon myös asiakkaiden yksilölliset tarpeet.

Lähteet

Räty, Tapio (2010) Vammaispalvelut. Vammaispalvelujen soveltamiskäytäntö. Kynnys ry.

Sosiaalihallituksen opas 2/1989. s. 47