Vammaispalvelulain soveltamisala

Kenelle vammaispalveluja myönnetään?

Vammaispalvelulain 2 §:ssä säädetään lain soveltamisalasta ja suhteesta muuhun lainsäädäntöön:  

Vammaispalvelulakia sovelletaan erityispalveluiden järjestämiseen niille vammaisille henkilöille, jotka tarvitsevat vamman tai sairauden aiheuttaman pitkäaikaisen fyysisen, kognitiivisen, psyykkisen, sosiaalisen tai aisteihin liittyvän toimintarajoitteen johdosta välttämättä apua tai tukea tavanomaisessa elämässä.  

Vammaispalvelulain perusteella järjestetään palveluita vain, jos muussa laissa tarkoitetut palvelut eivät ole henkilön yksilöllisen palvelutarpeen ja edun kannalta sopivia ja riittäviä. Asiakkaan edusta säädetään sosiaalihuoltolain 4 ja 5 §:ssä.  

Vammaisen henkilön palvelut järjestetään ensisijaisesti sosiaalihuoltolain, terveydenhuoltolain, ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista annetun lain, varhaiskasvatuslain, perusopetuslain tai muun ensisijaisen lain perusteella.  

Ensisijaisen lainsäädännön mukaan järjestettävistä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista voidaan periä maksu siten kuin sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetussa laissa säädetään.  

Sen lisäksi, mitä sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun lain 11 §:ssä säädetään maksun perimättä jättämisestä tai määrätyn maksun alentamisesta, 2 momentissa tarkoitetun lain perusteella järjestetyistä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista määrättävä maksu on jätettävä määräämättä tai perimättä tai sitä on alennettava, jos maksu estää vammaisen henkilön palveluiden yksilöllisen järjestämisen tai vaikeuttaa sitä olennaisesti tai jos siihen on syytä huollolliset näkökohdat huomioon ottaen.  
Vammaispalvelulaki 2 § 

Vamman tai sairauden aiheuttama fyysinen, kognitiivinen, psyykkinen, sosiaalinen tai aisteihin liittyvä toimintarajoite on pitkäaikainen 

Vammaispalvelulain mukaisia erityispalveluja järjestetään niille vammaisille henkilöille, jotka tarvitsevat vamman tai sairauden aiheuttaman pitkäaikaisen fyysisen, kognitiivisen, psyykkisen, sosiaalisen tai aisteihin liittyvän toimintarajoitteen johdosta välttämättä apua tai tukea tavanomaisessa elämässä. 

Kaikkien toimintarajoitteiden osalta tulee yhdenvertaisesti arvioida yksilöllinen avun, tuen ja huolenpidon tarve, yleisten palveluiden sopivuus ja oikeus saada vammaispalvelulain perusteella palveluita.

Tarkoitus on, että jatkossa ei jäisi niin sanottuja väliinputoajia, vaan esimerkiksi autismi- ja neurokirjon henkilöiden sekä lievästi kehitysvammaisten henkilöiden palvelutarve tulee arvioida yksilöllisesti, samoin perustein kuin muidenkin.  

Vamman tai sairauden aiheuttaman toimintarajoitteen on lisäksi oltava pitkäaikainen. Pitkäaikaiseksi katsotaan vähintään vuoden kestävä toimintarajoite. Aikamääre ei kuitenkaan ole ehdoton, vaan arvio toimintakyvyn heikentymisestä on aina tehtävä yksilöllisesti henkilön tilanteen kokonaisarvion pohjalta. .

Pitkäaikaisuuden käsitteeseen sisältyy myös toimintarajoitteen pysyvyys. Toimintarajoitteen pysyvyys tarkoittaa esimerkiksi sitä, että henkilön, joka sairastuu nopeasti etenevään parantumattomaan sairauteen, tulee saada sairauden aiheuttaman toimintarajoitteen vuoksi tarvitsemansa palvelut ilman viivettä. Sen sijaan toimintakyvyn tilapäinen heikentyminen esimerkiksi leikkauksen jälkeen ei oikeuta saamaan vammaispalvelulain mukaisia palveluita.

Pitkäaikaisuutta ja pysyvyyttä arvioidaan samalla tavalla kuten vanhan vammaispalvelulain (380/1987) aikana.

Sosiaalinen toimintarajoite

Sosiaalisen toimintarajoitteen, kuten muidenkin toimintarajoitteiden, tulee aina liittyä pitkäaikaiseen vammaan tai sairauteen, jotta siitä johtuvaan välttämättömään avun ja tuen tarpeeseen voitaisiin vastata vammaispalvelulain mukaisin palveluin.  

Sosiaaliset toimintarajoitteet ilmenevät erilaisina sosiaalisiin suhteisiin, vuorovaikutukseen ja kommunikaatioon liittyvinä ongelmina. Sosiaaliset toimintarajoitteet voivat vaikeuttaa tavanomaisia elämänvaiheen mukaisia toimintoja, kuten asioiden hoitamista, julkisilla kulkuvälineillä liikkumista, koulunkäyntiä, opiskelua ja työelämää, ihmissuhteiden luomista ja ylläpitämistä sekä harrastuksiin osallistumista. 

Sosiaaliset toimintarajoitteet voivat myös aiheuttaa sellaista huolenpidon tarvetta, jota vastaavan ikäisellä henkilöllä ei tavallisesti esiinny. Tilanteet, olosuhteet ja tehtävät, joihin vammainen henkilö tarvitsee apua ja tukea sosiaalisen toimintarajoitteensa vuoksi, vaihtelevat. Toisilla henkilöillä painottuvat vaikeudet käytännön asioiden hoitamisessa ja toisilla esimerkiksi sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyvät haasteet.  

Vamma tai sairaus yhdessä yhteiskunnassa esiintyvien esteiden kanssa estää osallistumisen yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa

Vammaispalvelulain soveltamisalan pykälässä ei ole mainittu YK:n vammaissopimukseen pohjaavaa vammaisuuden sosiaalista mallia mutta hallituksen esityksen (HE 122/2024) ja sote-valiokunnan mietinnön (StVM 28/2024) mukaan vammaisen henkilön määritelmä kattaa vammaisuuden sosiaalisen mallin. 

Oikeus palvelun saamiseen ei perustu diagnoosiin, vaan vamman yhdessä yhteiskunnallisten esteiden kanssa aiheuttamaan toimintarajoitteeseen ja siitä johtuvaan avun tai tuen tarpeeseen. 

Henkilön vamman tai sairauden aiheuttamaa avun ja tuen tarvetta tulee siis aina arvioida suhteessa toimintaympäristöön ja vammaisen henkilön yksilölliseen elämäntilanteeseen. Edellytys ilmentää vammaisuuden sosiaalista mallia, joka vastaa YK:n vammaisyleissopimuksen määritelmää vammaisuudesta. Tämä tarkoittaa, että henkilön mahdollisuus osallistua yhdenvertaisesti yhteiskuntaan riippuu vamman tai sairauden lisäksi yhteiskunnallisista esteistä.

Nämä esteet voivat olla fyysisiä tai saavutettavuuteen taikka asenteisiin liittyviä esteitä.
Vammaisen henkilön toimintakyky voi vaihdella monista eri syistä johtuen. Toimintakykyyn vaikuttavat esimerkiksi vammaisen henkilön elämäntilanne, ympäristön esteettömyys ja tiedon saavutettavuus. Myös sillä voi olla merkitystä, onko kyseessä vammaiselle henkilölle tuttu vai vieras tilanne taikka toimintaympäristö.

Avun tai tuen välttämättömyyden arviointi

Välttämättömyyden arvioinnissa on otettava huomioon, mitä rajoituksia, esteitä ja avun tai tuen tarpeita toimintarajoite aiheuttaa yksilöllisesti ja millaisia palveluita toiminnon toteuttaminen tällöin edellyttää. Avun ja tuen välttämättömyyden arviointiin vaikuttavat esimerkiksi elämäntilanne, henkilön ikä, perhesuhteet, asuinolosuhteet ja toimintaympäristö. 

Apu tai tuki on välttämätöntä, jos henkilö ei ilman sitä kykene suoriutumaan kulloinkin kyseessä olevasta toiminnosta. Apu tai tuki on arvioitava välttämättömäksi myös, jos henkilön terveys tai turvallisuus vaarantuisi ilman apua tai tukea.  Arviota ei tehdä sen perusteella, kuinka välttämätön itse toiminto on.

Välttämätön avun tai tuen tarve voi olla runsasta ja usein ympärivuorokautista. Näin on esimerkiksi tilanteessa, jossa henkilö tarvitsee jatkuvaluonteisesti toisen henkilön apua turvallisuutensa takaamiseksi hengitysvajeen tai vaarantajun puutteen vuoksi. 

Välttämätön avun tai tuen tarve ei kuitenkaan edellytä vaativia tai monialaisia palveluita.

Henkilö voi tarvita toimintarajoitteensa vuoksi välttämättä apua tai tukea jossakin tavanomaisen elämän tilanteessa, asiassa tai toimintaympäristössä, vaikka hän suoriutuu jossakin toisessa tilanteessa itsenäisesti ilman apua. 

Myös sellainen avun ja tuen tarve, joka vaikeuttaa henkilön selviytymistä ennalta arvaamattomissa, suunnittelemattomissa tai henkilölle uusissa tilanteissa, voi olla välttämätöntä.

Vertailu yhdenvertaisuuden toteutumisen edellyttämien välttämättömien ja sopivien palveluiden järjestämiseksi tulee tehdä suhteessa samaan ikäryhmään kuuluvaan ja samankaltaisessa elämäntilanteessa olevaan vammattomaan henkilöön.

Tavanomainen elämä

Tavanomaisen elämän sisältöä tulee arvioida suhteessa vammaispalvelulain tarkoitukseen.

Tämä merkitsee sitä, että tavanomaisen elämän sisältöä määrittävät paitsi yhteiskunnassa hyväksytyt arvot ja toimintatavat, myös vammaispalvelulain tavoite. Lain tavoitteena on toteuttaa vammaisen henkilön yhdenvertaisuutta ja osallisuutta yhteiskunnassa sekä tukea vammaisen henkilön itsenäistä elämää ja itsemääräämisoikeuden toteutumista. 

Tavanomaisen elämän käsitettä on myös arvioitava laaja-alaisesti, jotta se kattaa ihmisten monimuotoiset elämäntilanteet ja yksilölliset tarpeet.  

Omaa elämää koskeva päätöksenteko sekä yhdenvertainen osallisuus yhteiskuntaan kuuluvat olennaisena osana tavanomaiseen elämään. Tavanomaiseen elämään kuuluvia toimintoja ovat esimerkiksi:

• itsestä, perheestä ja kodista huolehtiminen
• liikkuminen
• opiskelu ja työ
• muu osallistuminen yhteiskuntaan
• vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa sekä
• sosiaalinen elämä ja vapaa-ajan tai loman vietto.

Tavanomaisen elämän toimintoja verrataan vammattomien samaan ikäryhmään kuuluvien ja samankaltaisessa elämäntilanteessa olevien henkilöiden toimintoihin. 

Lapsen tavanomaiseen elämään kuuluu esimerkiksi leikki, harrastukset, sosiaalisten suhteiden luominen ja ylläpitäminen sekä perheen arkeen, varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen osallistuminen.

Mikä ei ole tavanomaista elämää?

Hyvinvointialueella ei ole velvollisuutta järjestää vammaispalvelulain mukaisia palveluita, jos tilanne poikkeaa merkittävästi vertailuryhmän tasosta, eikä palveluista aiheutuvia kustannuksia voida pitää kohtuullisina, kun otetaan huomioon toiminnan tavoite, merkitys vammaiselle henkilölle ja tilanne kokonaisuudessaan. 

Tällaisia tilanteita voivat olla esimerkiksi usein toistuvat tai poikkeuksellisen pitkät ja kalliit ulkomaanmatkat ja niille tarvittavat palvelut tai muu vastaava tilanne, joka eroaa merkittävästi siitä, mitä tavanomaiseen elämään yleisesti arvioidaan kuuluvan.

Arvioinnissa on kuitenkin aina otettava huomioon myös vammaisen henkilön yksilöllinen elämäntilanne ja se, mikä yksittäistapauksessa on henkilölle tavanomaista elämää.

Vammaispalvelulain suhde muuhun lainsäädäntöön

Vammaisen henkilön palvelut järjestetään ensisijaisesti sosiaalihuoltolain, terveydenhuoltolain (1326/2010), ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista annetun lain (980/2012), varhaiskasvatuslain (540/2018), perusopetuslain (628/1998) tai muun ensisijaisen lain perusteella.

Vammaispalvelulain perusteella järjestetään palveluita vain, jos muussa laissa tarkoitetut palvelut eivät ole henkilön yksilöllisen palvelutarpeen ja edun kannalta sopivia ja riittäviä.
Vammaispalvelulaki 2 §

Vammaisilla henkilöillä on oikeus yleisiin palveluihin, jotka ovat ensisijaisia erityispalveluihin nähden. Vammaispalvelulaki erityislakina täydentää yleisiä sosiaalipalveluita vain silloin, jos muussa laissa tarkoitetut palvelut eivät ole henkilön yksilöllisen palvelutarpeen ja edun kannalta sopivia ja riittäviä. Vammaispalvelulaki on siten toissijainen suhteessa sosiaalihuoltolakiin ja muihin sosiaali- ja terveydenhuollon yleislakeihin.

Hyvinvointialue on vastuussa palvelujen järjestämisestä

Hyvinvointialueiden järjestämisvastuuseen kuuluu velvollisuus huolehtia siitä, että alueella on saatavissa sekä ensisijaisen että toissijaisen lainsäädännön mukaisia palveluita yhdenvertaisesti asukkaiden tarpeiden mukaan. Palvelujen järjestämistä koskevan päätöksen tulee perustua palvelutarpeen arviointiin ja asiakassuunnitelmaan. 

Vammaispalvelulailla ei ole tarkoitus korvata yleislakien mukaisia palveluita, joiden järjestämisestä hyvinvointialue ja kunta ovat vastuussa. 

Yleislakien mukaisten palvelujen sopivuutta ja riittävyyttä arvioitaessa on keskeistä arvioida henkilön vamman tai sairauden aiheuttamasta pitkäaikaisesta toimintarajoitteesta johtuva välttämätön avun ja tuen tarve sekä vammaisen henkilön elämäntilanteen vaikutus avun ja tuen tarpeeseen. Lainvalintatilanteessa vertailu tehdään yleis- ja erityislain säännösten välillä, ei sen välillä, kuinka palveluita toteutetaan käytännössä. Lisäksi on esimerkiksi arvioitava, olisiko ja millä sosiaalihuoltolaissa tarkoitetuilla palveluilla mahdollista vastata henkilön palvelutarpeeseen. Samalla arvioidaan, olisivatko nämä palvelut lain mukaisesti järjestettynä riittäviä, asiakkaan edun mukaisia ja sopivia. 

Hyvinvointialueella on lakiin perustuva palvelujen järjestämisvelvollisuus ja velvollisuus varata yleislainsäädännön mukaisia palveluja varten riittävät määrärahat. Tarvittaessa hyvinvointialueen on kohdennettava palveluun varattuja määrärahoja hyväksyttävillä perusteilla, esimerkiksi haavoittuvassa asemassa oleville henkilöille ja ryhmille. Viime kädessä hyvinvointialue vastaa aina siitä, että asiakkaat saavat perustuslain 19 §:n 3 momentissa tarkoitetut riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut. 

Ensisijaiset ja myös toissijaiset palvelut sekä palvelujen järjestämistavat on sopeutettava tarvittaessa niin, että ne ovat vammaisen henkilön saavutettavissa ja tosiasiallisesti käytettävissä. Lainvalinnassa ja päätöksenteossa olisi otettava huomioon myös yhdenvertaisuuslain (1325/2014) mukainen oikeus kohtuullisiin mukautuksiin, jotka osaltaan toteuttavat YK:n vammaissopimuksen tavoitteita. 

Vammaispalvelulain tarkoitus huomioitava lain valinnassa

Arvioitaessa sitä, ovatko ensisijaisessa lainsäädännössä tarkoitetut palvelut henkilön yksilöllisen palvelutarpeen ja edun kannalta sopivia ja riittäviä, on otettava huomioon vammaispalvelulain tarkoitus.

Vammaispalvelulain tarkoituksena on:

• toteuttaa vammaisen henkilön yhdenvertaisuutta, osallisuutta ja osallistumista yhteiskunnassa sekä ehkäistä ja poistaa niiden toteutumisen esteitä
• tukea vammaisen henkilön itsenäistä elämää ja itsemääräämisoikeuden toteutumista sekä
• turvata vammaisen henkilön yksilöllisen tarpeen ja edun mukaiset, riittävät ja laadultaan hyvät palvelut.

Vammaispalvelulaki 1 § (Finlex)  

Lisäksi on otettava huomioon perustuslain 22 §:n säännös julkisen vallan velvollisuudesta edistää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. 
Suomen perustuslaki 22 § (Finlex) 

Yleislakeja ja erityislakeja voidaan soveltaa rinnakkain

Vammaispalvelulakia voidaan soveltaa yleislakien kanssa myös rinnakkain, vaikka vammaispalvelulaki on toissijainen suhteessa yleislakeihin. Henkilön palvelukokonaisuus voi muodostua esimerkiksi omaishoidon tuesta ja vammaispalvelulain mukaisesta liikkumisen tuesta, tai vammaisen lapsen perhe voi saada samanaikaisesti sekä sosiaalihuoltolain mukaista lapsiperheen kotipalvelua että vammaispalvelulain mukaista valmennusta kommunikointitaitojen opetteluun.

Asiakkaan edun arviointi

Asiakkaan edun arvioinnissa ei oteta huomioon palvelusta määrättävää maksua. Sosiaalipalveluista perittävistä maksuista säädetään erikseen.
Sosiaalihuoltolaki 4 §

Sosiaalihuoltolain 4 ja 5 §:ssä säädetään asiakkaan ja lapsen edusta. Lainvalinnassa ja päätöksenteossa on otettava huomioon nämä lain kohdat.
Sosiaalihuoltolaki 4 §
Sosiaalihuoltolaki 5 §

Sosiaalihuoltolain soveltamisoppaassa on kuvattu asiakkaan etua. (Oppaassa on otettu huomioon 1.1.2024 mennessä tulleet lakimuutokset.)
Lue lisää: Sosiaalihuoltolain soveltamisopas 2024

Asiakkaan edun arvioimiseen ei vaikuta se, ovatko palvelut asiakkaalle maksullisia vai maksuttomia tai se, kuinka suuri asiakasmaksu mahdollisesti olisi. 

Palveluista perittävät maksut eivät ohjaa sitä, minkä lainsäädännön perusteella asiakkaalle järjestetään palvelut, vaan ainoastaan henkilön tarve palveluille.  Asiakkaiden tulee ohjautua eri lainsäädännön perusteella järjestettäviin palveluihin palvelutarpeensa mukaisesti ilman, että muut seikat, kuten palvelujen maksuttomuus, vaikuttavat siihen. Palvelujen myöntämisen tulee perustua palvelutarpeeseen myös asiakasturvallisuuteen liittyvien seikkojen näkökulmasta. 

Asiakasmaksut ja soveltamisala

Ensisijaisen lainsäädännön mukaan järjestettävistä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista voidaan periä maksu siten kuin sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetussa laissa (734/1992) säädetään.
Vammaispalvelulaki 2 §

Maksun perimättä jättäminen tai alentaminen asiakasmaksulain mukaan

Asiakasmaksulain 11 §:ssä säädetään maksun perimättä jättämisestä tai määrätyn maksun alentamisesta. Sen mukaan asiakkaan sosiaalihuollon palveluista määrätty maksu ja terveydenhuollon palveluista henkilön maksukyvyn mukaan määrätty maksu on jätettävä perimättä tai sitä on alennettava siltä osin kuin maksun periminen vaarantaa henkilön tai perheen toimeentulon edellytyksiä tai henkilön lakisääteisen elatusvelvollisuuden toteuttamista. 

Hyvinvointialue voi samoilla perusteilla päättää alentaa tai jättää perimättä myös tasasuuruisia terveyspalvelujen maksuja. Maksujen perimättä jättäminen tai alentaminen on mahdollista myös silloin, kun siihen on syytä huollolliset näkökohdat huomioon ottaen. 
Maksun alentamisen ja perimättä jättämisen on oltava ensisijaista toimeentulotukeen nähden. 
Asiakasmaksulaki 11 §

Vammaispalvelulain asiakasmaksuja koskeva suojasäännös

Sen lisäksi, mitä sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun lain 11 §:ssä säädetään maksun perimättä jättämisestä tai määrätyn maksun alentamisesta, vammaispalvelulain 2 §:n 2 momentissa tarkoitetun lain perusteella järjestetyistä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista määrättävä maksu on jätettävä määräämättä tai perimättä tai sitä on alennettava, jos maksu estää vammaisen henkilön palveluiden yksilöllisen järjestämisen tai vaikeuttaa sitä olennaisesti tai jos siihen on syytä huollolliset näkökohdat huomioon ottaen.
Vammaispalvelulaki 2 §

Suojasäännös on velvoittavampi kuin asiakasmaksulain vastaava säännös

Vammaispalvelulain soveltamisalasäännös sisältää asiakasmaksuja koskevan niin sanotun suojasäännöksen. Säännöksen tarkoituksena on turvata asiakasmaksulain 11 §:ää vahvemmin vammaisia henkilöitä siltä, että asiakasmaksut estäisivät sosiaali- ja terveydenhuollon ensisijaisen lainsäädännön mukaisten henkilön palvelutarvetta vastaaviin palveluihin pääsyn tai niiden käyttämisen. Säännös on velvoittavampi kuin asiakasmaksulain 11 §:n vastaava säännös. 

Asiakasmaksujen alentamiseen tai niiden kokonaan poistamiseen on edellytysten täyttyessä ehdoton velvollisuus myös asiakasmaksulain 11 §:n 2 momentin mukaisissa tilanteissa. Tämä tarkoittaa siis terveydenhuollon tasasuuruisten maksujen alentamista tai poistamista sekä sosiaali- ja terveydenhuollon maksujen alentamista tai poistamista huollolliset näkökohdat huomioon ottaen. 

Hyvinvointialueen on jätettävä sosiaali- ja terveydenhuollon ensisijaisen lainsäädännön mukaisen palvelun maksu määräämättä, perimättä tai alennettava sitä, jos maksu estää vammaisen henkilön palvelujen yksilöllisen järjestämisen tai vaikeuttaa sitä olennaisesti tai jos siihen on syytä huollolliset näkökohdat huomioon ottaen.  

Ensisijaisen palvelun asiakasmaksun vaikutusta asiakkaan asemaan on arvioitava

Suojasäännös velvoittaa arvioimaan, mikä merkitys ensisijaisen lainsäädännön mukaisesta sosiaali- ja terveydenhuollon palvelusta määrättävällä tai jo määrätyllä asiakasmaksulla on asiakkaan asemaan.

Arviointi kohdistuu asiakasmaksun määräämättä tai perimättä jättämisen tai alentamisen tarpeeseen, ei asiakkaalle myönnettävän palvelun ja sitä koskevan (ensisijaisen tai toissijaisen) lain valintaan, joka on tullut tehdä ennen mahdollista asiakasmaksuja koskevaa arviointia palvelutarpeen arvioinnin ja palvelua koskevan päätösharkinnan yhteydessä. 

Mihin suojasäännös ei kohdistu?

Suojasäännös ei kohdistu vammaispalvelulain nojalla myönnettävien palvelujen mahdollisiin maksuihin, vaan niihin sovelletaan asiakasmaksulain 11§:n säännöksiä maksun perimättä jättämisestä ja alentamisesta. 

Suojasäännös ei kohdistu myöskään sellaisiin tilanteisiin, joissa on kyse ensisijaisen lainsäädännön mukaisten palvelujen hakemisesta ilman mitään liittymää vammaisuuteen. Tällöin ei nouse esiin tarvetta arvioida, vastataanko palvelutarpeeseen ensisijaisen lainsäädännön vai vammaispalvelulain mukaisin palveluin. Tämä koskee myös tilanteita, joissa vammaispalvelulain mukaisilla palveluilla ei voida vastata asiakkaan palvelutarpeeseen, vaan kyseeseen tulee esimerkiksi terveydenhuollon palvelu. Tällöin ei ole tarvetta arvioida, minkä lain perusteella tarpeeseen vastataan.   

Esimerkki lainvalinnasta ja suojasäännöksestä

Vammaisen henkilön palvelutarpeisiin vastaamista ja sovellettavan lain valintaa sekä asiakasmaksujen määräämistä ja suojasäännöksen soveltamista koskeva prosessi voidaan kuvata seuraavasti: 

• Ensin arvioidaan henkilön palvelujen tarve ja se, onko henkilö vammaispalvelulain tarkoittama vammainen henkilö. 
• Seuraavaksi arvioidaan, ovatko ensisijaisen lainsäädännön nojalla järjestettävät palvelut henkilön yksilöllisen palvelutarpeen ja edun kannalta sopivia ja riittäviä. 
• Jos näin arvioidaan olevan, tulee arvioitavaksi myös niistä määrättävä asiakasmaksu sekä maksun vaikutukset asiakkaalle. 
• Tällöin on samanaikaisesti arvioitava asiakasmaksulain 11 §:n lisäksi, mikä merkitys maksulla olisi asiakkaan mahdollisuuteen käyttää palvelua sekä tarvittaessa otettava käyttöön suojasäännös maksun määräämisestä alennettuna, sen kokonaan määräämättä jättämisestä tai jos maksu on jo määrätty, sen alentamisesta tai poistamisesta. 
• Jos arvioidaan, että palvelusta määrätty tai määrättävä maksu estäisi tai olennaisesti vaikeuttaisi palvelujen yksilöllisen järjestämisen ja sitä kautta palvelun tosiasiallisen käyttämisen, suojasäännös on otettava käyttöön.  

Suojasäännöksen soveltaminen, kun palvelukokonaisuus sisältää sekä ensisijaisen lainsäädännön että vammaispalvelulain mukaisia palveluja

On myös mahdollista, että vammaisen henkilön tarpeen mukainen palvelukokonaisuus edellyttää sekä ensisijaisen lainsäädännön että vammaispalvelulain mukaisia palveluita. Suojasäännös voi tulla sovellettavaksi ensisijaisen lainsäädännön perusteella järjestettyjen palvelujen maksun määräämättä tai perimättä jättämisen tai sen alentamisen tarpeen arvioimiseksi. Vammaispalvelulain mukaiset palvelut ovat pääosin maksuttomia myös tällaisessa tilanteessa. Suojasäännös ei siis vaikuta vammaispalvelulain mukaisten palvelujen maksuttomuuteen. 

Suojasäännös tulee ottaa huomioon palveluista päätettäessä

Maksun määrääminen ja siihen liittyvä päätösharkinta on osa asiakkaan kanssa tehtävää sosiaalityötä, jolloin maksun määräämiseen ja sen suuruuteen vaikuttavat myös asiakkaan sosiaaliset olosuhteet kokonaisuudessaan. Suojasäännös tulee siksi ottaa huomioon jo palveluista päätettäessä. 

Säännöksen tarkoituksena on mahdollistaa vammaiselle henkilölle sopiviksi ja riittäviksi todettujen ensisijaisten palvelujen järjestäminen tilanteessa, jossa asiakasmaksulain mukainen maksu estää tai vaikeuttaa oleellisesti vammaisen henkilön palvelujen yksilöllisen järjestämisen tai jos siihen on syytä huollolliset näkökohdat huomioon ottaen. 

Esimerkki suojasäännöksessä tarkoitetuista huollollisista näkökohdista

Suojasäännös saattaa tulla sovellettavaksi esimerkiksi silloin, jos perheessä on vammaisen lapsen lisäksi muitakin lapsia ja koko perheen toimeentulo saattaa vaarantua asiakasmaksujen takia. Periaatteessa asiakasmaksulain 11 §:n 2 momentti tulee sovellettavaksi joka tapauksessa, mutta suojasäännös edellyttää asiakasmaksujen vaikutuksen laajempaa arvioimista vammaisen henkilön asemaan. Tässä arvioinnissa huomioidaan myös huollolliset näkökohdat.

Lähteet

Vammaispalvelulaki 675/2023 (Finlex)
Hallituksen esitys HE 191/2022 vp Hallituksen esitys eduskunnalle vammaispalvelulaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi (Eduskunta)
Valiokunnan mietintö STVM 52/2022 vp (Eduskunta)