Vammaispalvelulain soveltamisala

Kenelle vammaispalveluja myönnetään?

Vammaispalvelulain 2 §:ssä säädetään lain soveltamisalasta ja suhteesta muuhun lainsäädäntöön:  

Vammaispalvelulaissa säädetään vammaisille henkilöille järjestettävistä erityispalveluista, jäljempänä vammaispalvelut. Vammaisella henkilöllä tarkoitetaan vammaispalvelulaissa henkilöä, joka tarvitsee vamman tai sairauden aiheuttaman pitkäaikaisen fyysisen, kognitiivisen, psyykkisen, sosiaalisen tai aisteihin liittyvän toimintarajoitteen johdosta välttämättä apua tai tukea tavanomaisessa elämässä.

Vammaisen henkilön palvelut järjestetään ensisijaisesti sosiaalihuoltolain, terveydenhuoltolain, ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista annetun lain, varhaiskasvatuslain, perusopetuslain tai muun ensisijaisen lain perusteella.  

Vammaispalvelulain perusteella järjestetään palveluita niille vammaisille henkilöille, joiden toimintarajoitteesta johtuva välttämätön avun ja tuen tarve poikkeaa kyseessä olevaan elämänvaiheeseen tavanomaisesti kuuluvasta avun ja tuen tarpeesta. Vammaispalvelulaissa tarkoitetaan elämänvaiheella ihmisen yleiseen elämänkulkuun kuuluvaa ajanjaksoa, johon liittyy sille tyypillisiä kehitysvaiheita ja tehtäviä. Vammaispalvelulaissa tarkoitettuja elämänvaiheita ovat lapsuus, nuoruus, aikuisuus ja vanhuus. 

Arvioitaessa oikeutta saada vammaispalveluita eri elämänvaiheissa tulee ottaa huomioon, mitä vammaispalvelulain 1 §:ssä säädetään lain tarkoituksesta. Arvioinnissa tulee lisäksi ottaa huomioon palveluiden jatkuvuus siirryttäessä elämänvaiheesta toiseen. Arviointi oikeudesta saada vammaispalveluita eri elämänvaiheissa tulee tehdä yksilöllisesti osana vammaispalvelulain 4 §:ssä ja sosiaalihuoltolain 36 ja 37 §:ssä tarkoitettua palvelutarpeen arviointia.

Vammaispalvelulain perusteella järjestetään palveluita vain, jos muussa laissa tarkoitetut palvelut eivät ole henkilön yksilöllisen palvelutarpeen ja edun kannalta sopivia ja riittäviä. Asiakkaan edusta säädetään sosiaalihuoltolain 4 ja 5 §:ssä.  

Ensisijaisen lainsäädännön mukaan järjestettävistä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista voidaan periä maksu siten kuin sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetussa laissa säädetään.  

Sen lisäksi, mitä sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun lain 11 §:ssä säädetään maksun perimättä jättämisestä tai määrätyn maksun alentamisesta, ensisijaisen lainsäädännön perusteella järjestetyistä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista määrättävä maksu on jätettävä määräämättä tai perimättä tai sitä on alennettava, jos maksu estää vammaisen henkilön palveluiden yksilöllisen järjestämisen tai vaikeuttaa sitä olennaisesti tai jos siihen on syytä huollolliset näkökohdat huomioon ottaen.  
Vammaispalvelulaki 2 § 

Vammaisen henkilön määritelmä vammaispalvelulaissa

Vammaisella henkilöllä tarkoitetaan tässä laissa henkilöä, joka tarvitsee vamman tai sairauden aiheuttaman pitkäaikaisen fyysisen, kognitiivisen, psyykkisen, sosiaalisen tai aisteihin liittyvän toimintarajoitteen johdosta välttämättä apua tai tukea tavanomaisessa elämässä.
Vammaispalvelulaki 2 §

Oikeus palvelun saamiseen ei perustu diagnoosiin, vaan vamman yhdessä yhteiskunnallisten esteiden kanssa aiheuttamaan toimintarajoitteeseen ja siitä johtuvaan avun tai tuen tarpeeseen.  

Kaikkien toimintarajoitteiden osalta tulee yhdenvertaisesti arvioida yksilöllinen avun, tuen ja huolenpidon tarve, yleisten palveluiden sopivuus ja oikeus saada vammaispalvelulain perusteella palveluita.

Tarkoitus on, että jatkossa ei jäisi niin sanottuja väliinputoajia, vaan esimerkiksi autismi- ja neurokirjon henkilöiden sekä lievästi kehitysvammaisten henkilöiden palvelutarve tulee arvioida yksilöllisesti, samoin perustein kuin muidenkin.  

Pitkäaikainen toimintarajoite

Vamman tai sairauden aiheuttaman toimintarajoitteen on lisäksi oltava pitkäaikainen. Pitkäaikaiseksi katsotaan vähintään vuoden kestävä toimintarajoite. Aikamääre ei kuitenkaan ole ehdoton, vaan arvio toimintakyvyn heikentymisestä on aina tehtävä yksilöllisesti henkilön tilanteen kokonaisarvion pohjalta. .

Pitkäaikaisuuden käsitteeseen sisältyy myös toimintarajoitteen pysyvyys. Toimintarajoitteen pysyvyys tarkoittaa esimerkiksi sitä, että henkilön, joka sairastuu nopeasti etenevään parantumattomaan sairauteen, tulee saada sairauden aiheuttaman toimintarajoitteen vuoksi tarvitsemansa palvelut ilman viivettä. Sen sijaan toimintakyvyn tilapäinen heikentyminen esimerkiksi leikkauksen jälkeen ei oikeuta saamaan vammaispalvelulain mukaisia palveluita.

Pitkäaikaisuutta ja pysyvyyttä arvioidaan samalla tavalla kuten vanhan vammaispalvelulain (380/1987) aikana.

Sosiaalinen toimintarajoite

Sosiaalisen toimintarajoitteen, kuten muidenkin toimintarajoitteiden, tulee aina liittyä pitkäaikaiseen vammaan tai sairauteen, jotta siitä johtuvaan välttämättömään avun ja tuen tarpeeseen voitaisiin vastata vammaispalvelulain mukaisin palveluin.  

Sosiaaliset toimintarajoitteet ilmenevät erilaisina sosiaalisiin suhteisiin, vuorovaikutukseen ja kommunikaatioon liittyvinä ongelmina. Sosiaaliset toimintarajoitteet voivat vaikeuttaa tavanomaisia elämänvaiheen mukaisia toimintoja, kuten asioiden hoitamista, julkisilla kulkuvälineillä liikkumista, koulunkäyntiä, opiskelua ja työelämää, ihmissuhteiden luomista ja ylläpitämistä sekä harrastuksiin osallistumista. 

Sosiaaliset toimintarajoitteet voivat myös aiheuttaa sellaista huolenpidon tarvetta, jota vastaavan ikäisellä henkilöllä ei tavallisesti esiinny. Tilanteet, olosuhteet ja tehtävät, joihin vammainen henkilö tarvitsee apua ja tukea sosiaalisen toimintarajoitteensa vuoksi, vaihtelevat. Toisilla henkilöillä painottuvat vaikeudet käytännön asioiden hoitamisessa ja toisilla esimerkiksi sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyvät haasteet.  

Vammaisuuden sosiaalinen malli vammaispalveluissa

Vammaispalvelulain soveltamisalan pykälässä ei ole mainittu YK:n vammaissopimukseen pohjaavaa vammaisuuden sosiaalista mallia mutta hallituksen esityksen (HE 122/2024) ja sote-valiokunnan mietinnön (StVM 28/2024) mukaan vammaisen henkilön määritelmä kattaa vammaisuuden sosiaalisen mallin. 

Oikeus vammaispalvelun saamiseen ei perustu diagnoosiin, vaan vamman yhdessä yhteiskunnallisten esteiden kanssa aiheuttamaan toimintarajoitteeseen ja siitä johtuvaan avun tai tuen tarpeeseen. 

Henkilön vamman tai sairauden aiheuttamaa avun ja tuen tarvetta tulee siis aina arvioida suhteessa toimintaympäristöön ja vammaisen henkilön yksilölliseen elämäntilanteeseen. Edellytys ilmentää vammaisuuden sosiaalista mallia, joka vastaa YK:n vammaisyleissopimuksen määritelmää vammaisuudesta. Tämä tarkoittaa, että henkilön mahdollisuus osallistua yhdenvertaisesti yhteiskuntaan riippuu vamman tai sairauden lisäksi yhteiskunnallisista esteistä.

Nämä esteet voivat olla fyysisiä tai saavutettavuuteen taikka asenteisiin liittyviä esteitä.
Vammaisen henkilön toimintakyky voi vaihdella eri syistä. Toimintakykyyn vaikuttavat esimerkiksi vammaisen henkilön elämäntilanne, ympäristön esteettömyys ja tiedon saavutettavuus. Myös sillä voi olla merkitystä, onko kyseessä vammaiselle henkilölle tuttu vai vieras tilanne taikka toimintaympäristö.

Avun tai tuen välttämättömyyden arviointi

Välttämättömyyden arvioinnissa on otettava huomioon, mitä rajoituksia, esteitä ja avun tai tuen tarpeita toimintarajoite aiheuttaa yksilöllisesti ja millaisia palveluita toiminnon toteuttaminen tällöin edellyttää. Avun ja tuen välttämättömyyden arviointiin vaikuttavat esimerkiksi elämäntilanne, henkilön ikä, perhesuhteet, asuinolosuhteet ja toimintaympäristö. 

Apu tai tuki on välttämätöntä, jos henkilö ei ilman sitä kykene suoriutumaan kulloinkin kyseessä olevasta toiminnosta. Apu tai tuki on arvioitava välttämättömäksi myös, jos henkilön terveys tai turvallisuus vaarantuisi ilman apua tai tukea.  Arviota ei tehdä sen perusteella, kuinka välttämätön itse toiminto on.

Välttämätön avun tai tuen tarve voi olla runsasta ja usein ympärivuorokautista. Näin on esimerkiksi tilanteessa, jossa henkilö tarvitsee jatkuvaluonteisesti toisen henkilön apua turvallisuutensa takaamiseksi hengitysvajeen tai vaarantajun puutteen vuoksi. 

Välttämätön avun tai tuen tarve ei kuitenkaan edellytä vaativia tai monialaisia palveluita.

Henkilö voi tarvita toimintarajoitteensa vuoksi välttämättä apua tai tukea jossakin tavanomaisen elämän tilanteessa, asiassa tai toimintaympäristössä, vaikka hän suoriutuu jossakin toisessa tilanteessa itsenäisesti ilman apua. 

Myös sellainen avun ja tuen tarve, joka vaikeuttaa henkilön selviytymistä ennalta arvaamattomissa, suunnittelemattomissa tai henkilölle uusissa tilanteissa, voi olla välttämätöntä.

Vertailu yhdenvertaisuuden toteutumisen edellyttämien välttämättömien ja sopivien palveluiden järjestämiseksi tulee tehdä suhteessa samaan ikäryhmään kuuluvaan ja samankaltaisessa elämäntilanteessa olevaan vammattomaan henkilöön.

Tavanomainen elämä

Tavanomaisen elämän sisältöä tulee arvioida suhteessa vammaispalvelulain tarkoitukseen.

Tämä merkitsee sitä, että tavanomaisen elämän sisältöä määrittävät paitsi yhteiskunnassa hyväksytyt arvot ja toimintatavat, myös vammaispalvelulain tavoite. Lain tarkoituksena on toteuttaa vammaisen henkilön yhdenvertaisuutta ja osallisuutta yhteiskunnassa sekä tukea vammaisen henkilön itsenäistä elämää ja itsemääräämisoikeuden toteutumista. 

Tavanomaisen elämän käsitettä on myös arvioitava laaja-alaisesti, jotta se kattaa ihmisten monimuotoiset elämäntilanteet ja yksilölliset tarpeet.  

Omaa elämää koskeva päätöksenteko sekä yhdenvertainen osallisuus yhteiskuntaan kuuluvat olennaisena osana tavanomaiseen elämään. Tavanomaiseen elämään kuuluvia toimintoja ovat esimerkiksi:

• itsestä, perheestä ja kodista huolehtiminen
• liikkuminen
• opiskelu ja työ
• muu osallistuminen yhteiskuntaan
• vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa sekä
• sosiaalinen elämä ja vapaa-ajan tai loman vietto.

Tavanomaisen elämän toimintoja verrataan vammattomien samaan ikäryhmään kuuluvien ja samankaltaisessa elämäntilanteessa olevien henkilöiden toimintoihin. 

Lapsen tavanomaiseen elämään kuuluu esimerkiksi leikki, harrastukset, sosiaalisten suhteiden luominen ja ylläpitäminen sekä perheen arkeen, varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen osallistuminen.

Mikä ei ole tavanomaista elämää?

Hyvinvointialueella ei ole velvollisuutta järjestää vammaispalvelulain mukaisia palveluita, jos tilanne poikkeaa merkittävästi vertailuryhmän tasosta, eikä palveluista aiheutuvia kustannuksia voida pitää kohtuullisina, kun otetaan huomioon toiminnan tavoite, merkitys vammaiselle henkilölle ja tilanne kokonaisuudessaan. 

Tällaisia tilanteita voivat olla esimerkiksi usein toistuvat tai poikkeuksellisen pitkät ja kalliit ulkomaanmatkat ja niille tarvittavat palvelut tai muu vastaava tilanne, joka eroaa merkittävästi siitä, mitä tavanomaiseen elämään yleisesti arvioidaan kuuluvan.

Arvioinnissa on kuitenkin aina otettava huomioon myös vammaisen henkilön yksilöllinen elämäntilanne ja se, mikä yksittäistapauksessa on henkilölle tavanomaista elämää.

Elämänvaiheet

Vammaispalvelulain perusteella järjestetään palveluita niille vammaisille henkilöille, joiden toimintarajoitteesta johtuva välttämätön avun ja tuen tarve poikkeaa kyseessä olevaan elämänvaiheeseen tavanomaisesti kuuluvasta avun ja tuen tarpeesta. 

Vammaispalvelulaissa tarkoitetaan elämänvaiheella ihmisen yleiseen elämänkulkuun kuuluvaa ajanjaksoa, johon liittyy sille tyypillisiä kehitysvaiheita ja tehtäviä. Laissa tarkoitettuja elämänvaiheita ovat lapsuus, nuoruus, aikuisuus ja vanhuus.

Elämänvaiheita koskevan säännöksen tarkoituksena on auttaa arvioimaan nimenomaan sitä, poikkeaako vammaisen henkilön avun ja tuen tarve elämänvaiheeseen tavanomaisesti kuuluvasta tarpeesta. 

Elämänvaiheita koskevan säännöksen tarkoituksena ei ole, että vammaispalveluiden varassa eri elämänvaiheissa elävät vammaiset henkilöt siirtyisivät yleislainsäädännön piiriin silloin, kun heidän välttämättömät avun ja tuen tarpeensa johtuvat pitkäaikaisesta vammasta tai sairaudesta. Soveltamiskäytäntöä ei ole tarkoitus tältä osin muuttaa.  

Vammaispalvelulain tarkoitus tulee ottaa huomioon elämänvaiheiden kohdalla

Arvioitaessa oikeutta saada vammaispalveluita eri elämänvaiheissa tulee ottaa huomioon, mitä vammaispalvelulain 1 §:ssä säädetään lain tarkoituksesta. 

Vammaispalvelulain tarkoituksena on:

• toteuttaa vammaisen henkilön yhdenvertaisuutta, osallisuutta ja osallistumista yhteiskunnassa sekä ehkäistä ja poistaa niiden toteutumisen esteitä
• tukea vammaisen henkilön itsenäistä elämää ja itsemääräämisoikeuden toteutumista sekä
• turvata vammaisen henkilön yksilöllisen tarpeen ja edun mukaiset, riittävät ja laadultaan hyvät palvelut.

Vammaispalvelulaki 1 § (Finlex) 

Arvioitaessa oikeutta saada vammaispalveluita tulee ottaa huomioon lain tarkoitus toteuttaa vammaisen henkilön yhdenvertaisuutta, osallisuutta ja osallistumista yhteiskunnassa sekä tukea vammaisen henkilön itsenäisen elämän ja itsemääräämisoikeuden toteutumista. Näiden oikeuksien toteutuminen edellyttää vammaisen henkilön yksilöllisen tarpeen ja edun mukaisia, riittäviä ja laadultaan hyviä palveluita. Jotta vammaisen henkilön on mahdollista toimia täysivaltaisena yhteiskunnan jäsenenä, hänen itsemääräämisoikeutensa ja osallisuutensa on turvattava laadukkailla palveluilla.  

Palveluiden jatkuvuus huomioitava siirryttäessä elämänvaiheesta toiseen

Arvioitaessa oikeutta saada vammaispalveluita eri elämänvaiheissa tulee ottaa huomioon vammaispalvelulain tarkoituksen lisäksi palveluiden jatkuvuus siirryttäessä elämänvaiheesta toiseen. Palveluiden jatkuvuus otetaan huomioon silloin, kun vammainen henkilö on käyttänyt vammaispalveluita aiemmissa elämänvaiheissa. Arviointi tulee tehdä osana yksilöllistä palvelutarpeen arviointiprosessia. 

Sosiaalihuoltolain 38 §:n mukaan henkilöille, joiden tuen tarve on pysyvä tai pitkäaikainen, tuki on pyrittävä järjestämään siten, että turvataan palvelujen jatkuvuus, ellei palvelujen muuttaminen ole asiakkaan edun mukaista. Vammaispalvelulain 2 §:n sisältyvä velvoite huomioida jatkuvuus on sosiaalihuoltolain 38 §:n säännöstä velvoittavampi. Se turvaa palveluiden jatkuvuuden myös elämänvaiheiden siirtymäkohdissa, jolloin palveluiden saaminen saattaisi muuten vaikeutua, vaikka palvelutarve silloin usein lisääntyy. 

Säännös koskee kaikkia elämänvaiheita ja edistää yhdenvertaisuutta eri elämänvaiheissa olevien vammaisten henkilöiden kesken. Palveluiden jatkuvuus varmistaa, että vammaispalvelulain tarkoitus toteutuu kaikissa elämänvaiheissa.  

Lapsuus ja nuoruus

Uuden vammaispalvelulain yhtenä keskeisenä tavoitteena on ollut lasten ja nuorten aseman parantaminen ja heidän osallisuutensa edistäminen. Elämänvaiheita koskevan säännöksen tavoitteena on auttaa arvioimaan, milloin vammaisella lapsella ja nuorella on oikeus saada vammaispalveluita. Tarkoituksena ei ole heikentää lasten ja nuorten asemaa. 

Vammaisen lapsen ja nuoren mahdollisuuksia toimia yhdenvertaisesti muiden lasten ja nuorten kanssa on tuettava yleis- ja erityispalveluilla. Koska vammaiset lapset ja nuoret ovat erityisen haavoittuvassa asemassa, heidän oikeuksiensa toteutuminen edellyttää usein positiivista erityiskohtelua. Lapsuudessa ja nuoruudessa luodaan pohja koko tulevalle elämälle.

Lasten ja nuorten palveluita järjestettäessä tulee ottaa huomioon lapsen ja nuoren yksilölliset avun ja tuen tarpeet eri kehitysvaiheissa. Lapsen ja nuoren palvelukokonaisuus on toteutettava siten, että se tukee parhaalla mahdollisella tavalla lapsen ja nuoren kehitystä ja mahdollisuuksia elää täyttä elämää vamman sitä estämättä.  

Lapsen edun mukaisen palvelukokonaisuuden muodostaminen edellyttää, että lapsen ja nuoren osallisuutta tuetaan asiakasprosessissa vammaispalvelulain 3 §:n edellyttämällä tavalla. Jotta lapsen ja nuoren hyvinvointi voidaan turvata, myös perhettä on tuettava tarpeenmukaisin palveluin. Lapsuuden ja nuoruuden elämänvaiheisiin liittyy paljon erilaisia siirtymävaiheita, joissa tulee kiinnittää erityistä huomiota oikea-aikaisten ja riittävien palveluiden järjestämiseen.  

Vaikka lapsen ja nuoren määritelmät on sidottu tiettyyn ikään, näiden elämänvaiheiden alkamis- ja päättymisajankohtia ei voida tarkasti määrittää, vaan elämänvaiheesta toiseen siirtyminen tapahtuu vähitellen. Vammaisella henkilöllä kehitys voi myös tapahtua eri tahtiin kuin vammattomilla henkilöillä. 

Lapsuus

Lapsella tarkoitetaan vammaispalvelulaissa alle 18-vuotiasta henkilöä. Lapsuuden elämänvaihe kestää näin elämän ensimmäiset 18 vuotta. Siksi lapsuuteen sisältyy useita kehitysvaiheita, joilla on merkitystä avun ja tuen tarpeen arvioinnissa. Varhaislapsuuteen liittyy nopea fyysinen kasvu ja motoristen taitojen kehitys sekä kielen ja vuorovaikutustaitojen kehittyminen. Leikki-ikäisen ja kouluikäisen lapsen taidot kehittyvät ja itsenäisyys ja omatoimisuus lisääntyvät, sosiaaliset suhteet laajenevat sekä identiteetti ja itsetunto kehittyvät. Murrosiän tuomat muutokset vaikuttavat siirryttäessä vähitellen lapsuudesta nuoruuteen.  

Silloin, kun lapsen kehitys poikkeaa tavanomaisesta kehityskulusta, vammaispalveluilla tulee tarvittaessa tukea vammaisen lapsen kasvua ja kehitystä sekä perheen mahdollisuuksia tukea lasta hänen kehitystehtävässään.  

Varhaislapsuudessa kaikki lapset tarvitsevat runsaasti hoitoa ja huolenpitoa, minkä vuoksi vammaisen lapsen avun ja tuen tarve poikkeaa harvemmin ikäkauteen liittyvästä tavanomaisesta tarpeesta. Kuitenkin esimerkiksi silloin, kun lapsi tarvitsee päivittäisissä toimissa tai kommunikaatiossa ja vuorovaikutuksessa enemmän apua ja tukea kuin ikäisensä lapset tai jos lapsen välttämätön hoito ja huolenpito on raskaampaa kuin vammattoman lapsen, vammaispalveluita tulee myöntää näihin erityisiin tarpeisiin. Aina on huolehdittava myös siitä, että lapsen osallisuutta tuetaan hänen ikä- ja kehitysvaiheensa edellyttämällä tavalla.  

Siinä vaiheessa, kun lapset yleensä alkavat tehdä asioita itse ilman apua, viettää aikaa ystäviensä kanssa tai harrastaa asioita itsenäisesti kodin ulkopuolella, tarve tukea vammaisen lapsen osallisuutta korostuu. Tarpeeseen on tarvittaessa vastattava vammaispalveluilla. Sen lisäksi vammaispalveluita tulee myöntää silloin, kun vammaisen lapsen hoidon ja huolenpidon tarve on tavanomaista saman ikäisen lapsen tarvetta suurempaa.  

Vammaispalveluilla tulee vastata myös murrosiässä vamman vuoksi esiintyviin haasteisiin ja tukea vammaista lasta usein muita lapsia pitkäkestoisemmassa itsenäistymisen prosessissa.  

Yleis- ja erityispalveluiden tarkoituksena on turvata lapsen mahdollisuus elää perheessä ja lapsen muussa toimintaympäristössä yhdenvertaisena toimijana ja tehdä samoja asioita kuin lapset yleensäkin tekevät. Siksi lapsen avun ja tuen tarpeita tulee verrata saman ikäisten vammattomien lasten avun ja tuen tarpeisiin. Kun vammaisen lapsen toimintakyky poikkeaa vamman vuoksi saman ikäisten lasten toimintakyvystä, lapsella on oikeus saada apua ja tukea niihin asioihin, joita hän ei pysty vammansa vuoksi tekemään ikäistensä lasten tavoin. Arvioitaessa lapsen oikeutta saada vammaispalveluita tulee varmistaa, että tehdyt ratkaisut toteuttavat lapsen etua.  

Tärkeimpiä ensisijaisia perhettä ja lasta tukevia sosiaalipalveluita ovat muun muassa sosiaalihuoltolain mukainen perhetyö, lapsiperheen kotipalvelu, tukipalvelut sekä kotihoito. Varhaiskasvatuslain (540/2018) ja perusopetuslain (628/1998) mukaiset palvelut ovat aina ensisijaisia suhteessa erityispalveluihin. Jos ensisijaisen lainsäädännön mukaisilla palveluilla ei voida vastata lapsen vammaisuudesta johtuviin tarpeisiin ja turvata vammaiselle lapselle riittävää ja sopivaa sekä lapsen edun mukaista apua ja tukea, palvelut on järjestettävä tai niitä on täydennettävä vammaispalvelulain perusteella. Lapselle voidaan järjestää esimerkiksi valmennusta, liikkumisen tukea, henkilökohtaista apua ja erityistä osallisuuden tukea.  

Lähtökohtana on turvata aina ensisijaisesti lapsen asuminen kotona siitä riippumatta, kuinka suuri hänen avun ja tuen tarpeensa on. Vammaiselle lapselle ja hänen perheelleen on järjestettävä tarvittava palvelukokonaisuus, joka usein muodostuu sekä ensisijaisen lainsäädännön että vammaispalvelulain mukaisista palveluista.  

Lapsen etua arvioitaessa on asiakkaan etua koskevan sosiaalihuoltolain 4 §:n lisäksi otettava huomioon lapsen etua koskeva 5 §. Huomioon on otettava myös sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (812/2000) 10 §, joka koskee alaikäisen asiakkaan asemaa.  

Nuoruus

Nuorella tarkoitetaan vammaispalvelulaissa 18–24-vuotiasta henkilöä. Nuoruuden elämänvaihe ajoittuu näille ikävuosille. On kuitenkin huomattava, että vammaiselle nuorelle järjestettävissä vammaispalveluissa ei ole ikärajoja ja että siirtyminen elämänvaiheesta toiseen tapahtuu vähitellen. Nuoreksi kasvaminen ja itsenäistyminen alkaa jo lapsuuden elämänvaiheen loppupuolella ja vastaavasti nuori alkaa vähitellen kantaa aikuisuuteen liittyviä vastuita ja velvoitteita. 

Nuoren psyykkinen kehitys etenee yleensä fyysistä kehitystä hitaammin. Vammaisella nuorella sekä psyykkinen että fyysinen kehitys voi edetä hitaammin kuin muilla nuorilla. Silloin, kun kehitys poikkeaa saman ikäisten nuorten kehityksestä ja vammainen nuori tarvitsee enemmän apua ja tukea kuin muut nuoret, tähän avun ja tuen tarpeeseen tulee usein vastata vammaispalveluilla. Palveluita tulee järjestää niin, että nuori pääsee tekemään samoja asioita kuin muut ikäisensä nuoret. Myös vammaisen henkilön itsetunnon kehitystä on tärkeä tukea nuorena. Itsenäistyvän nuoren on päästävä tekemään asioita ilman vanhempia silloin, kun muutkin nuoret näin tekevät.  

Nuoren vastuu omasta elämästään kasvaa koulun päättyessä. Nuoren pääsyä yhteiskunnan täysivertaiseksi jäseneksi on erityisesti tuettava tuossa suuria muutoksia sisältävässä elämänvaiheessa. Vammainen nuori tarvitsee usein enemmän tukea voidakseen alkaa elää itsenäisen nuoren elämää. Tarvittaessa nuoren osallisuutta ja sosiaalisia suhteita on tuettava esimerkiksi valmennuksen, henkilökohtaisen avun tai erityisen osallisuuden tuen taikka liikkumisen tuen avulla. 

Nuoruuden elämänvaiheeseen kuuluu yleensä myös muutto omaan kotiin. Jos nuori tarvitsee muita nuoria enemmän tukea lapsuudenkodista irrottautumiseen ja omassa kodissa asumiseen ja yleisillä palveluilla ei ole mahdollista vastata nuoren tarpeisiin, hänellä saattaa olla oikeus saada tarvittavia vammaispalveluita. Nuori saattaa tarvita tässä elämänvaiheessa myös esimerkiksi palveluna järjestettävää tuettua päätöksentekoa voidakseen tehdä itse omaa elämäänsä koskevia merkittäviä päätöksiä. 

Yleis- ja erityispalveluiden tarkoituksena on mahdollistaa, että vammainen nuori voi elää nuoren elämää ja tehdä samoja asioita kuin nuoret yleensäkin tekevät. Siksi nuoren avun ja tuen tarpeita tulee verrata saman ikäisten vammattomien nuorten tarpeisiin. Nuorella on oikeus saada apua ja tukea niihin asioihin, joita hän ei pysty vammansa vuoksi tekemään ikäistensä nuorten tavoin.  

Tuki varhaiskasvatuksessa ja opetuksessa

Varhaiskasvatukseen osallistuvalla lapsella on oikeus saada yksilöllisen kehityksensä, oppimisensa tai hyvinvointinsa edellyttämä tuki varhaiskasvatuslain perusteella. Nämä palvelut ovat ensisijaisia suhteessa vammaispalvelulain perusteella järjestettäviin palveluihin.  

Perusopetuslaki korostaa opetustoimen velvollisuutta järjestää opetus oppilaiden ikäkauden ja edellytysten mukaisesti ja siten, että se edistää oppilaiden tervettä kasvua ja kehitystä. Myös esi- ja perusopetuksessa on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Oppilaalla on oikeus saada esi- ja perusopetukseen osallistumisen edellyttämät tulkitsemis- ja avustajapalvelut sekä erityiset apuvälineet perusopetuslain perusteella. Vammaisen oppilaan opetukseen osallistumisen edellyttämät palvelut tulee aina ensisijaisesti järjestää perusopetuslain perusteella. 

Lukiolaki (714/2018) ei sisällä vastaavia säännöksiä oppilaalle annettavista avustaja- ja tulkitsemispalveluista. Siksi ne on järjestettävä tarvittaessa erityislakien perusteella. Vammaisen henkilön tavallisessa ammatillisessa oppilaitoksessa vamman vuoksi tarvittavat palvelut tulee tarvittaessa järjestää vammaispalvelulain perusteella, koska niistä ei ole säädetty ammatillisesta koulutuksesta annetussa laissa.

Vaativaa erityistukea saava opiskelija on oikeutettu opiskelun edellyttämiin yhteisiin avustajapalveluihin ja yhteisessä käytössä oleviin erityisiin apuvälineisiin. Vaativan erityisen tuen järjestäminen on annettu tehtäväksi vain joillekin koulutuksen järjestäjille. Palveluita tulee tarvittaessa täydentää vammaispalvelulain mukaisilla palveluilla. 

Varhaiskasvatuksen järjestäjällä ja palveluntuottajalla on yhdenvertaisuuslain perusteella erityinen velvollisuus edistää yhdenvertaisuutta varhaiskasvatuksessa. Sama velvollisuus on myös koulutuksen järjestäjällä ja tämän ylläpitämällä oppilaitoksella. Näiden on myös tehtävä yhdenvertaisuuslain ja YK:n vammaissopimuksen mukaisia kohtuullisia mukautuksia, jotta vammainen lapsi voi saada yhdenvertaisesti varhaiskasvatusta sekä esi- ja perusopetusta. Nämä toimet ovat ensisijaisia suhteessa erityispalveluihin. 

Aikuisuus

Aikuisuus alkaa nuoruuden päättyessä noin 24-vuotiaana. Elämänvaiheena aikuisuuden alulle on kuitenkin vaikea asettaa selvää rajaa, koska nuori kasvaa vähitellen kohti aikuisuutta. Aikuisuus on pitkä ja monin tavoin aktiivinen elämänvaihe, johon kuuluu vastuun ottaminen omasta elämästä ja usein myös muiden elämästä. Myös aikuisuuden eri vaiheisiin liittyy usein suuria elämänmuutoksia, kuten perheen perustaminen ja työelämään siirtyminen. Aikuisuuteen kuuluu lisäksi erilaisia vastuullisia rooleja. Ne voivat olla esimerkiksi opiskeluun, työntekijän tai työnantajan tehtäviin sekä vanhemmuuteen liittyviä rooleja.  

Elämänvaiheita koskeva säännös auttaa arvioimaan, milloin aikuisen vammaisen henkilön tarpeet poikkeavat aikuisuuteen tavanomaisesti liittyvistä avun ja tuen tarpeista. Vammaispalveluita on järjestettävä silloin, kun aikuinen vammainen henkilö tarvitsee vammansa aiheuttaman toimintarajoitteen takia välttämättä sellaista apua ja tukea, jota aikuiset eivät yleensä tässä elämänvaiheessa tarvitse ja jos tarpeeseen ei voida vastata yleislakien perusteella järjestettävissä olevilla palveluilla. 

Lainvalintaa tehtäessä on otettava huomioon aikuisuuteen liittyvät erilaiset elämäntilanteet, roolit, vastuut ja velvoitteet. Silloin, kun vammainen henkilö ei voi vammansa johdosta suoriutua näistä tehtävistä ja vastuista, vaikka muut aikuiset siihen yleensä pystyvät, kyseessä on tarve, johon tule vastata vammaispalveluilla. 

Aikuisuuden elämänvaiheessa vammaiset henkilöt saattavat tarvita apua ja tukea päivittäisissä toimissa, asumisessa, liikkumisessa, sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja harrastuksissa. Aikuiset huolehtivat yleensä itse itsestään ja perheestään sekä hoitavat kotinsa ja huolehtivat toimeentulostaan. Siksi vammaisen henkilön avun ja tuen tarve aikuisuuden elämänvaiheessa poikkeaa useimmiten tavanomaisesta avun ja tuen tarpeesta.  

Vanhuus

Vanhuuden elämänvaiheen alkamisajankohtaa ei voi tarkasti määrittää, vaan aikuisuudesta siirrytään ikääntymisen myötä vähitellen vanhuuteen. Vanhuus on monimuotoinen elämänvaihe, johon sisältyy erilaisia vaiheita. Iäkkäiden henkilöiden palvelutarpeet vaihtelevat näiden vaiheiden mukaan, muuta ne voivat alkaa eri aikaan ja poiketa merkittävästi toisistaan.  

Monet jatkavat työelämässä esimerkiksi lähemmäs 70 vuoden ikää. Yleensä esimerkiksi eläkkeelle jäämisen jälkeiseen aikaan ei vielä kuulu hoidon ja huolenpidon tarve, vaan iäkkäät henkilöt kantavat edelleen vastuun itsestään ja omasta elämästään sekä kodistaan. Tässä elämänvaiheessa on tyypillistä osallistua aktiivisesti yhteisiin asioihin. Aikaa kutsutaan usein nimellä kolmas ikä. Tässä elämänvaiheessa vammaisen henkilön avun ja tuen tarpeen voidaan usein arvioida poikkeavan elämänvaiheeseen tavanomaisesti kuuluvasta avun ja tuen tarpeesta.  

Vanhuuden elämänvaiheen loppupuolelle eli niin sanottuun neljänteen ikään puolestaan liittyy tavanomaisesti pysyviä toimintakyvyn rajoitteita ja terveysongelmia, vaikeuksia suoriutua itsenäisesti päivittäisistä toimista ja näin pysyvä hoidon ja huolenpidon tarve. Neljäs ikä on Suomessa siirtynyt keskimäärin yhä korkeampaan ikään, mutta yksilöllinen vaihtelu on suurta. Kronologinen ikä ei määritä sitä, onko henkilön elämänvaihe kolmas vai neljäs ikä eikä raja näiden välillä ole selvä. 

Vaikka avun, tuen sekä hoidon ja huolenpidon merkittävämpi tarve keskittyy yleensä iäkkäiden henkilöiden viimeisiin elinvuosiin, yksittäinen asia, kuten pelkkä asiakkaan ikä, ei ratkaise sovellettavaa lakia. Lisäksi asiakkaan palvelutarpeen arviointia tulee tarvittaessa päivittää avun ja tuen tarpeiden muuttuessa. Elämän loppuvaiheen palvelutarpeeseen on mahdollista vaikuttaa aiemmissa elämänvaiheissa annettavalla ohjauksella sekä oikea-aikaisilla ja ennaltaehkäisevillä palveluilla. 

Palveluiden jatkuvuus vanhuudessa

Palveluiden jatkuvuutta koskevan säännöksen yhtenä tarkoituksena on turvata se, että vammaiset henkilöt voivat saada myös ikääntyessään vammaispalveluita. Kuten vammaispalvelulakia säädettäessä on ollut tarkoitus, vammaispalveluita aiemmin saaneet vammaiset henkilöt saisivat niitä myös ikääntyessään silloin, kun avun ja tuen sekä huolenpidon tarve johtuu heidän aiemmasta vammastaan eikä kyseessä ole selkeästi uusi, elämänvaiheessa tavanomainen avun ja tuen tarve. 

Vaikka kyseessä olisi uusi elämänvaiheessa tavanomainen avun ja tuen tarve, on kuitenkin otettava huomioon vammaisen henkilön palveluiden kannalta toimiva kokonaisuus ja se, että vammaisen henkilön toimintakyky saattaa vamman vuoksi heiketä ikääntyessä tavallista nopeammin.  

Elämän loppuvaiheen palvelutarve

Elämän loppuvaiheessa olevien iäkkäiden henkilöiden luonnollisesta vanhenemisesta johtuva usein hoitoon ja huolenpitoon painottuva palvelutarve voidaan useimmiten katsoa tavanomaiseksi elämänvaiheeseen liittyväksi tarpeeksi. 

Vammaispalvelulain perusteella tulee muiden edellytysten täyttyessä myöntää palveluita iäkkäinä tapaturmaisesti vammautuneille henkilöille sekä henkilöille, joiden aiemmasta pitkäaikaisesta vammasta tai sairaudesta johtuva avun ja tuen tarve ilmenee tai pahenee vasta vanhuuden elämänvaiheessa. 

Lisäksi yksilöllisen palvelutarpeen arvioinnin perusteella voidaan myöntää vammaispalveluita tilanteissa, joissa henkilö on vammautunut pitkäaikaisen sairauden vuoksi vanhuuden elämänvaiheessa.  
Sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietintö (StVM 52/2022 vp)

Sosiaali- ja terveysvaliokunta katsoi uutta vammaispalvelulakia koskevassa mietinnössään (StVM 52/2022 vp) lainsäädännön tavoitteiden ja myös sen toteutettavuuden näkökulmasta tärkeäksi erottaa iäkkäille henkilöille heidän yksilöllisen tarpeensa mukaan järjestettävät palvelut vammaisille henkilöille järjestettävistä erityispalveluista. 

Valiokunta totesi, että kotiin tuotavilla palveluilla ja sosiaalihuoltolain asumista koskevilla palveluilla voidaan yleensä huolehtia iäkkään henkilön palvelutarpeista täysimääräisesti. Sosiaalihuoltolain liikkumista tukevia palveluja koskevilla säännöksillä voidaan varmistaa iäkkään henkilön oikeus liikkumiseen. 

Hyvinvointialueen velvoite järjestää yleislakien mukaiset palvelut

Erityisesti vanhuuden neljännessä iässä olevien iäkkäiden henkilöiden avun ja tuen tarpeisiin voidaan yleensä vastata iäkkäille henkilöille tarkoitetuilla sosiaalihuoltolain mukaisilla palveluilla. Ratkaisut tulee aina tehdä perustuen yksilölliseen palvelutarpeen arviointiin ja asiakassuunnitelmaan. Tällöin tulee huolehtia siitä, että asiakas saa riittävät palvelut siten, kuin perustuslain 19 §:n 3 momentti edellyttää. 
Hyvinvointialueilla on huolehdittava siitä, että sosiaalihuoltolain ja muiden yleislakien mukaisia palveluita järjestetään alueilla esiintyvän tarpeen mukaan. 
 

Vammaispalvelulain suhde muuhun lainsäädäntöön

Vammaisen henkilön palvelut järjestetään ensisijaisesti sosiaalihuoltolain, terveydenhuoltolain (1326/2010), ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista annetun lain (980/2012), varhaiskasvatuslain (540/2018), perusopetuslain (628/1998) tai muun ensisijaisen lain perusteella.

Vammaispalvelulain perusteella järjestetään palveluita vain, jos muussa laissa tarkoitetut palvelut eivät ole henkilön yksilöllisen palvelutarpeen ja edun kannalta sopivia ja riittäviä.
Vammaispalvelulaki 2 §

Vammaisilla henkilöillä on oikeus yleisiin palveluihin, jotka ovat ensisijaisia erityispalveluihin nähden. Vammaispalvelulaki erityislakina täydentää yleisiä sosiaalipalveluita vain silloin, jos muussa laissa tarkoitetut palvelut eivät ole henkilön yksilöllisen palvelutarpeen ja edun kannalta sopivia ja riittäviä. Vammaispalvelulaki on siten toissijainen suhteessa sosiaalihuoltolakiin ja muihin sosiaali- ja terveydenhuollon yleislakeihin.

Hyvinvointialue on vastuussa palvelujen järjestämisestä

Hyvinvointialueiden järjestämisvastuuseen kuuluu velvollisuus huolehtia siitä, että alueella on saatavissa sekä ensisijaisen että toissijaisen lainsäädännön mukaisia palveluita yhdenvertaisesti asukkaiden tarpeiden mukaan. Palvelujen järjestämistä koskevan päätöksen tulee perustua palvelutarpeen arviointiin ja asiakassuunnitelmaan. 

Vammaispalvelulailla ei ole tarkoitus korvata yleislakien mukaisia palveluita, joiden järjestämisestä hyvinvointialue ja kunta ovat vastuussa. 

Yleislakien mukaisten palvelujen sopivuutta ja riittävyyttä arvioitaessa on keskeistä arvioida henkilön vamman tai sairauden aiheuttamasta pitkäaikaisesta toimintarajoitteesta johtuva välttämätön avun ja tuen tarve sekä vammaisen henkilön elämäntilanteen vaikutus avun ja tuen tarpeeseen. Lainvalintatilanteessa vertailu tehdään yleis- ja erityislain säännösten välillä, ei sen välillä, kuinka palveluita toteutetaan käytännössä. Lisäksi on esimerkiksi arvioitava, olisiko ja millä sosiaalihuoltolaissa tarkoitetuilla palveluilla mahdollista vastata henkilön palvelutarpeeseen. Samalla arvioidaan, olisivatko nämä palvelut lain mukaisesti järjestettynä riittäviä, asiakkaan edun mukaisia ja sopivia. 

Hyvinvointialueella on lakiin perustuva palvelujen järjestämisvelvollisuus ja velvollisuus varata yleislainsäädännön mukaisia palveluja varten riittävät määrärahat. Tarvittaessa hyvinvointialueen on kohdennettava palveluun varattuja määrärahoja hyväksyttävillä perusteilla, esimerkiksi haavoittuvassa asemassa oleville henkilöille ja ryhmille. Viime kädessä hyvinvointialue vastaa aina siitä, että asiakkaat saavat perustuslain 19 §:n 3 momentissa tarkoitetut riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut. 

Ensisijaiset ja myös toissijaiset palvelut sekä palvelujen järjestämistavat on sopeutettava tarvittaessa niin, että ne ovat vammaisen henkilön saavutettavissa ja tosiasiallisesti käytettävissä. Lainvalinnassa ja päätöksenteossa olisi otettava huomioon myös yhdenvertaisuuslain (1325/2014) mukainen oikeus kohtuullisiin mukautuksiin, jotka osaltaan toteuttavat YK:n vammaissopimuksen tavoitteita. 

Vammaispalvelulain tarkoitus huomioitava lain valinnassa

Arvioitaessa oikeutta saada vammaispalveluita eri elämänvaiheissa tulee ottaa huomioon vammaispalvelulain tarkoitus. 

Tämän lisäksi arvioitaessa sitä, ovatko ensisijaisessa lainsäädännössä tarkoitetut palvelut henkilön yksilöllisen palvelutarpeen ja edun kannalta sopivia ja riittäviä, on otettava huomioon vammaispalvelulain tarkoitus.

Vammaispalvelulain tarkoituksena on:

• toteuttaa vammaisen henkilön yhdenvertaisuutta, osallisuutta ja osallistumista yhteiskunnassa sekä ehkäistä ja poistaa niiden toteutumisen esteitä
• tukea vammaisen henkilön itsenäistä elämää ja itsemääräämisoikeuden toteutumista sekä
• turvata vammaisen henkilön yksilöllisen tarpeen ja edun mukaiset, riittävät ja laadultaan hyvät palvelut.

Vammaispalvelulaki 1 § (Finlex)  

Lisäksi on otettava huomioon perustuslain 22 §:n säännös julkisen vallan velvollisuudesta edistää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. 
Suomen perustuslaki 22 § (Finlex) 

Yleislakeja ja erityislakeja voidaan soveltaa rinnakkain

Vammaispalvelulakia voidaan soveltaa yleislakien kanssa myös rinnakkain, vaikka vammaispalvelulaki on toissijainen suhteessa yleislakeihin. Henkilön palvelukokonaisuus voi muodostua esimerkiksi omaishoidon tuesta ja vammaispalvelulain mukaisesta liikkumisen tuesta, tai vammaisen lapsen perhe voi saada samanaikaisesti sekä sosiaalihuoltolain mukaista lapsiperheen kotipalvelua että vammaispalvelulain mukaista valmennusta kommunikointitaitojen opetteluun.

Asiakkaan edun arviointi

Asiakkaan edun arvioinnissa ei oteta huomioon palvelusta määrättävää maksua. Sosiaalipalveluista perittävistä maksuista säädetään erikseen.
Sosiaalihuoltolaki 4 §

Sosiaalihuoltolain 4 ja 5 §:ssä säädetään asiakkaan ja lapsen edusta. Lainvalinnassa ja päätöksenteossa on otettava huomioon nämä lain kohdat.
Sosiaalihuoltolaki 4 §
Sosiaalihuoltolaki 5 §

Sosiaalihuoltolain soveltamisoppaassa on kuvattu asiakkaan etua. (Oppaassa on otettu huomioon 1.1.2024 mennessä tulleet lakimuutokset.)
Lue lisää: Sosiaalihuoltolain soveltamisopas 2024

Asiakkaan edun arvioimiseen ei vaikuta se, ovatko palvelut asiakkaalle maksullisia vai maksuttomia tai se, kuinka suuri asiakasmaksu mahdollisesti olisi. 

Palveluista perittävät maksut eivät ohjaa sitä, minkä lainsäädännön perusteella asiakkaalle järjestetään palvelut, vaan ainoastaan henkilön tarve palveluille.  Asiakkaiden tulee ohjautua eri lainsäädännön perusteella järjestettäviin palveluihin palvelutarpeensa mukaisesti ilman, että muut seikat, kuten palvelujen maksuttomuus, vaikuttavat siihen. Palvelujen myöntämisen tulee perustua palvelutarpeeseen myös asiakasturvallisuuteen liittyvien seikkojen näkökulmasta. 

Asiakasmaksut ja soveltamisala

Ensisijaisen lainsäädännön mukaan järjestettävistä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista voidaan periä maksu siten kuin sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetussa laissa (734/1992) säädetään.
Vammaispalvelulaki 2 §

Maksun perimättä jättäminen tai alentaminen asiakasmaksulain mukaan

Asiakasmaksulain 11 §:ssä säädetään maksun perimättä jättämisestä tai määrätyn maksun alentamisesta. Sen mukaan asiakkaan sosiaalihuollon palveluista määrätty maksu ja terveydenhuollon palveluista henkilön maksukyvyn mukaan määrätty maksu on jätettävä perimättä tai sitä on alennettava siltä osin kuin maksun periminen vaarantaa henkilön tai perheen toimeentulon edellytyksiä tai henkilön lakisääteisen elatusvelvollisuuden toteuttamista. 

Hyvinvointialue voi samoilla perusteilla päättää alentaa tai jättää perimättä myös tasasuuruisia terveyspalvelujen maksuja. Maksujen perimättä jättäminen tai alentaminen on mahdollista myös silloin, kun siihen on syytä huollolliset näkökohdat huomioon ottaen. 
Maksun alentamisen ja perimättä jättämisen on oltava ensisijaista toimeentulotukeen nähden. 
Asiakasmaksulaki 11 §

Vammaispalvelulain asiakasmaksuja koskeva suojasäännös

Sen lisäksi, mitä sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun lain 11 §:ssä säädetään maksun perimättä jättämisestä tai määrätyn maksun alentamisesta, vammaispalvelulain 2 §:n 2 momentissa tarkoitetun lain perusteella järjestetyistä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista määrättävä maksu on jätettävä määräämättä tai perimättä tai sitä on alennettava, jos maksu estää vammaisen henkilön palveluiden yksilöllisen järjestämisen tai vaikeuttaa sitä olennaisesti tai jos siihen on syytä huollolliset näkökohdat huomioon ottaen.
Vammaispalvelulaki 2 §

Vammaispalvelulain suojasäännös voi tulla sovellettavaksi tilanteessa, jossa vammaisen henkilön vammaisuudesta aiheutuvaan palvelutarpeeseen vastataan ensisijaisin palveluin.  Suojasäännös ei kohdistu sellaisiin tilanteisiin, joissa on kyse ensisijaisen lainsäädännön mukaisten palvelujen hakemisesta ilman mitään liittymää vammaisuuteen.  

Suojasäännös on velvoittavampi kuin asiakasmaksulain vastaava säännös

Vammaispalvelulain soveltamisalasäännös sisältää asiakasmaksuja koskevan niin sanotun suojasäännöksen. Säännöksen tarkoituksena on turvata asiakasmaksulain 11 §:ää vahvemmin vammaisia henkilöitä siltä, että asiakasmaksut estäisivät sosiaali- ja terveydenhuollon ensisijaisen lainsäädännön mukaisten henkilön palvelutarvetta vastaaviin palveluihin pääsyn tai niiden käyttämisen. Säännös on velvoittavampi kuin asiakasmaksulain 11 §:n vastaava säännös. 

Asiakasmaksujen alentamiseen tai niiden kokonaan poistamiseen on edellytysten täyttyessä ehdoton velvollisuus myös asiakasmaksulain 11 §:n 2 momentin mukaisissa tilanteissa.

Hyvinvointialueen on jätettävä sosiaali- ja terveydenhuollon ensisijaisen lainsäädännön mukaisen palvelun maksu määräämättä, perimättä tai alennettava sitä, jos maksu estää vammaisen henkilön palvelujen yksilöllisen järjestämisen tai vaikeuttaa sitä olennaisesti tai jos siihen on syytä huollolliset näkökohdat huomioon ottaen.  

Ensisijaisen palvelun asiakasmaksun vaikutusta asiakkaan asemaan on arvioitava

Suojasäännös velvoittaa arvioimaan, mikä merkitys ensisijaisen lainsäädännön mukaisesta sosiaali- ja terveydenhuollon palvelusta määrättävällä tai jo määrätyllä asiakasmaksulla on asiakkaan asemaan.

Arviointi kohdistuu asiakasmaksun määräämättä tai perimättä jättämisen tai alentamisen tarpeeseen, ei asiakkaalle myönnettävän palvelun ja sitä koskevan (ensisijaisen tai toissijaisen) lain valintaan, joka on tullut tehdä ennen mahdollista asiakasmaksuja koskevaa arviointia palvelutarpeen arvioinnin ja palvelua koskevan päätösharkinnan yhteydessä. 

Mihin suojasäännös ei kohdistu?

Suojasäännös ei kohdistu vammaispalvelulain nojalla myönnettävien palvelujen mahdollisiin maksuihin, vaan niihin sovelletaan asiakasmaksulain 11§:n säännöksiä maksun perimättä jättämisestä ja alentamisesta. 

Suojasäännös ei kohdistu myöskään sellaisiin tilanteisiin, joissa on kyse ensisijaisen lainsäädännön mukaisten palvelujen hakemisesta ilman mitään liittymää vammaisuuteen. Tällöin ei nouse esiin tarvetta arvioida, vastataanko palvelutarpeeseen ensisijaisen lainsäädännön vai vammaispalvelulain mukaisin palveluin. Tämä koskee myös tilanteita, joissa vammaispalvelulain mukaisilla palveluilla ei voida vastata asiakkaan palvelutarpeeseen, vaan kyseeseen tulee esimerkiksi terveydenhuollon palvelu. Tällöin ei ole tarvetta arvioida, minkä lain perusteella tarpeeseen vastataan.   

Esimerkki lainvalinnasta ja suojasäännöksestä

Vammaisen henkilön palvelutarpeisiin vastaamista ja sovellettavan lain valintaa sekä asiakasmaksujen määräämistä ja suojasäännöksen soveltamista koskeva prosessi voidaan kuvata seuraavasti: 

• Ensin arvioidaan henkilön palvelujen tarve ja se, onko henkilö vammaispalvelulain tarkoittama vammainen henkilö. 
• Seuraavaksi arvioidaan, ovatko ensisijaisen lainsäädännön nojalla järjestettävät palvelut henkilön yksilöllisen palvelutarpeen ja edun kannalta sopivia ja riittäviä. 
• Jos näin arvioidaan olevan, tulee arvioitavaksi myös niistä määrättävä asiakasmaksu sekä maksun vaikutukset asiakkaalle. 
• Tällöin on samanaikaisesti arvioitava asiakasmaksulain 11 §:n lisäksi, mikä merkitys maksulla olisi asiakkaan mahdollisuuteen käyttää palvelua sekä tarvittaessa otettava käyttöön suojasäännös maksun määräämisestä alennettuna, sen kokonaan määräämättä jättämisestä tai jos maksu on jo määrätty, sen alentamisesta tai poistamisesta. 
• Jos arvioidaan, että palvelusta määrätty tai määrättävä maksu estäisi tai olennaisesti vaikeuttaisi palvelujen yksilöllisen järjestämisen ja sitä kautta palvelun tosiasiallisen käyttämisen, suojasäännös on otettava käyttöön.  

Suojasäännöksen soveltaminen, kun palvelukokonaisuus sisältää sekä ensisijaisen lainsäädännön että vammaispalvelulain mukaisia palveluja

On myös mahdollista, että vammaisen henkilön tarpeen mukainen palvelukokonaisuus edellyttää sekä ensisijaisen lainsäädännön että vammaispalvelulain mukaisia palveluita. Suojasäännös voi tulla sovellettavaksi ensisijaisen lainsäädännön perusteella järjestettyjen palvelujen maksun määräämättä tai perimättä jättämisen tai sen alentamisen tarpeen arvioimiseksi. Vammaispalvelulain mukaiset palvelut ovat pääosin maksuttomia myös tällaisessa tilanteessa. Suojasäännös ei siis vaikuta vammaispalvelulain mukaisten palvelujen maksuttomuuteen. 

Suojasäännös tulee ottaa huomioon palveluista päätettäessä

Maksun määrääminen ja siihen liittyvä päätösharkinta on osa asiakkaan kanssa tehtävää sosiaalityötä, jolloin maksun määräämiseen ja sen suuruuteen vaikuttavat myös asiakkaan sosiaaliset olosuhteet kokonaisuudessaan. Suojasäännös tulee siksi ottaa huomioon jo palveluista päätettäessä. 

Säännöksen tarkoituksena on mahdollistaa vammaiselle henkilölle sopiviksi ja riittäviksi todettujen ensisijaisten palvelujen järjestäminen tilanteessa, jossa asiakasmaksulain mukainen maksu estää tai vaikeuttaa oleellisesti vammaisen henkilön palvelujen yksilöllisen järjestämisen tai jos siihen on syytä huollolliset näkökohdat huomioon ottaen. 

Esimerkki suojasäännöksessä tarkoitetuista huollollisista näkökohdista

Suojasäännös saattaa tulla sovellettavaksi esimerkiksi silloin, jos perheessä on vammaisen lapsen lisäksi muitakin lapsia ja koko perheen toimeentulo saattaa vaarantua asiakasmaksujen takia. Periaatteessa asiakasmaksulain 11 §:n 2 momentti tulee sovellettavaksi joka tapauksessa, mutta suojasäännös edellyttää asiakasmaksujen vaikutuksen laajempaa arvioimista vammaisen henkilön asemaan. Tässä arvioinnissa huomioidaan myös huollolliset näkökohdat.

Lähteet

Vammaispalvelulaki 675/2023 (Finlex)
Hallituksen esitys HE 191/2022 vp Hallituksen esitys eduskunnalle vammaispalvelulaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi (Eduskunta)
Valiokunnan mietintö STVM 52/2022 vp (Eduskunta)

Hallituksen esitys HE 92/2025 vp Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi vammaispalvelulain 2 §:n muuttamisesta (Eduskunta)
Valiokunnan mietintö StVM 26/2025 vp (Eduskunta)