Vaikeavammaisuuden määrittely
Vaikeavammaisena henkilönä asumisen suhteen pidetään vammaispalveluasetuksen 11 §:n mukaan henkilöä, joka vammansa tai sairautensa vuoksi tarvitsee toisen henkilön apua päivittäisistä toiminnoista suoriutumisessa jatkuvaluontoisesti, vuorokauden eri aikoina, tai muutoin erityisen runsaasti.
Edellytyksenä ei ole se, että henkilö tarvitsisi kaikkina vuorokaudenaikoina kotona suoriutumisessaan toisen henkilön apua. Säännöksen soveltamisen kannalta riittävää on, että vaikeavammainen henkilö tarvitsee jatkuvaluonteisesti vuorokauden eri aikoina muutoin erityisen runsaasti toisen henkilön apua. Henkilön avuntarpeen ei tarvitse siten olla kaikkina vuorokaudenaikoina esiintyvää.
Vaikeavammaisuutta määriteltäessä ja arvioitaessa henkilön oikeutta palveluasumiseen arvioinnin lähtökohtana on vammaisen henkilön toimintakyky. Mitään vammaisryhmää ei ole tarkoitus sulkea säännöksen soveltamisen ulkopuolelle. Vammaispalvelulaissa ei ole myöskään asetettu ikärajoja lain soveltamiselle. Korkein hallinto-oikeus on kuitenkin vuosikirjaratkaisussaan 2016:28 todennut, että lainsäätäjän tarkoituksena ei ole ollut, että vammaispalvelulain mukaista palveluasumista tulisi järjestää suurelle joukolle sellaisia iäkkäitä henkilöitä, joiden hoidon ja huolenpidon tarve on kunnissa tavanomaisesti järjestetty laitoshoitona vanhainkodeissa ja nyttemmin yleisesti myös sosiaalihuoltolain mukaisena tehostettuna palveluasumisena. Ratkaisun perusteluissa todetaan, että jos sosiaalihuollon asiakkaan avuntarve päivittäisistä toimista suoriutumisessa johtuu vanhuspalvelulain 3 §:n 2 kohdassa kuvatusta toimintakyvyn heikkenemisestä, avun tarpeen ei voida katsoa johtuvan vammasta tai sairaudesta vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentissa ja vammaispalveluasetuksen 11 §:ssä tarkoitetulla tavalla.
Vaikeavammaisuutta arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota henkilön yksilölliseen avun tarpeeseen ja elämäntilanteeseen sekä niistä saatuun selvitykseen, kuten esimerkiksi asiantuntijalausuntoihin. Mikäli henkilö sairautensa johdosta tarvitsee toisen henkilön apua päivittäisissä toiminnoissa suoriutumisessa jatkuvaluonteisesti erityisen runsaasti ja henkilön tarvitsema apu on järjestettävissä avohuollon tukitoimin, voi kyseessä olla palveluasumisen suhteen vaikeavammainen henkilö.
Henkilön vaikeavammaisuutta arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota hänen itsemääräämisoikeutensa toteutumiseen sekä kykyynsä ilmaista omat tarpeensa ja käsitykseensä hoitonsa ja huoltonsa järjestämisestä.
KHO:2020:156 Vuosikirjaratkaisu - Palveluasuminen - Vaikeavammaisuus - Psyykkinen sairaus - Vammaispalvelulaki - Sosiaalihuoltolaki
Skitsofreniaa sairastava A oli hakenut X:n kuntayhtymältä vammaispalvelulain mukaista palveluasumista. Kuntayhtymä oli järjestänyt A:n asumispalvelun sosiaalihuoltolain mukaisena palveluna. Asiassa oli kysymys siitä, tuliko A:n palveluasuminen järjestää sosiaalihuoltolain vai vammaispalvelulain nojalla.
Korkein hallinto-oikeus totesi, että myös psyykkisesti sairas henkilö voi olla vammaispalveluasetuksen 11 §:ssä tarkoitettu palveluasumisen suhteen vaikeavammainen henkilö, jolle kunnan tai kuntayhtymän on vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentin nojalla järjestettävä palveluasuminen, jos hän täyttää kyseisissä säännöksissä säädetyt edellytykset.
Korkein hallinto-oikeus totesi, että sen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan palveluasumisen myöntämisen edellytysten täyttyessä vammaispalvelulain 4 §:n 1 momentin säännös lain toissijaisuudesta väistyy, eikä kunta tai kuntayhtymä voi syrjäyttää henkilön oikeutta saada vammaispalvelulain mukaisia vaikeavammaisen palveluasumiseen liittyviä palveluja järjestämällä hänelle palveluja sosiaalihuoltolain perusteella maksullisina palveluina. Sama lähtökohta ilmenee myös sosiaalihuoltolain 2 §:n 1 momentista ja sen esitöistä.
Korkein hallinto-oikeus katsoi päätöksestään tarkemmin ilmenevin perustein, että A:ta oli pidettävä vammaispalveluasetuksen 11 §:ssä tarkoitettuna palveluasumisen suhteen vaikeavammaisena henkilönä. A:n oikeutta saada vammaispalvelulain mukaisia vaikeavammaisen palveluasumiseen liittyviä palveluja ei tällöin ollut voitu syrjäyttää järjestämällä hänelle palveluja sosiaalihuoltolain nojalla. Hallinto-oikeuden oli siten tullut palauttaa asia kuntayhtymän yksilöasiain jaostolle uudelleen käsiteltäväksi vammaispalvelulain mukaisen palveluasumisen järjestämistä varten.
Äänestys 6−2. Esittelijän eriävä mielipide.
KHO:2020:156 Vuosikirjaratkaisu (Finlex)
KHO 1.8.2016 T 3262 – Palveluasuminen – Vaikeavammaisuus – Hallintoriita – Avun tarve – Lain toissijaisuus – Sosiaalihuoltolaki
A haki palveluasumista. Viranhaltija hylkäsi hakemuksen. A haki oikaisua ja vaati, että hänelle myönnetään joko vammaispalvelulain mukainen palveluasuminen tai laitoshoitopaikka. Lautakunta pysytti viranhaltijan ratkaisun. Sen mielestä A:n avun tarve ja olosuhteet huomioon ottaen häntä ei voida pitää sairauksiensa johdosta vammaispalvelulain tarkoittamana vaikeavammaisena henkilönä palveluasumisen suhteen. Lautakunta katsoi, että vaikeavammaisen henkilön oikeutta vammaispalvelulain mukaiseen palveluasumiseen arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota hänen itsemääräämisoikeutensa toteutumiseen ja kykyynsä ilmaista omat tarpeensa ja käsityksensä hoitonsa järjestämisestä. Sairaalan psykogeriatrisen osastoryhmän maaliskuussa 2014 tekemän kannanoton mukaan A tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa ja huolenpitoa, eikä hän kykene ottamaan kantaa asioihinsa.
Hallinto-oikeus kumosi lautakunnan päätöksen ja palautti asian lautakunnalle uudelleen käsiteltäväksi. Hallinto-oikeus käsitteli palveluasumisen kustannuksia koskevan korvausvaatimuksen hallintoriita-asiana ja vahvisti, että A:lla on oikeus saada kunnalta korvaus hänelle palveluasumisesta 8.8.2014 alkaen aiheutuneista kustannuksista.
Hallinto-oikeuden mukaan vammaispalvelulaissa henkilökohtaista apua koskevassa lainkohdassa on mainittu, että henkilökohtaisen avun tarkoitus on auttaa vaikeavammaista henkilöä toteuttamaan omia valintojaan ja että vaikeavammaisen henkilön on kyettävä ilmaisemaan tarvitsemansa avun sisältö. Palveluasumista koskevissa säännöksissä vastaavaa mainintaa ei ole, eikä oikeus vammaispalvelulain mukaiseen palveluasumiseen siten edellytä, että henkilö itse kykenisi määrittelemään tarvitsemansa avun ja tukitoimen tarpeen. Se, että henkilö tarvitsee hoivaa ja huolenpitoa, ei ole este vammaispalvelulain mukaisen palveluasumisen myöntämiselle, jos hänen hoidon tarpeensa ei edellytä pääasiassa sairaanhoidon osaamista tai muuta erityisosaamista.
A sairastaa Parkinsonin tautia, joka on todettu vuonna 2000. A:n toimintakyky on heikentynyt erityisesti tautiin liittyvän dementian ja muiden kognitiivisten oireiden vuoksi. Esitetyn selvityksen mukaan A tarvitsee toisen henkilön apua useimmissa päivittäisissä toimissaan, kuten hygienian hoidossa, pukeutumisessa ja osittain myös ruokailussa. A:n motorinen toimintakyky on kuitenkin hyvä, eikä hän tarvitse liikkumisen apuvälineitä. A kykenee myös osittaiseen kommunikointiin, vaikkakin hänen puheestaan on vaikea saada selvää.
Asiassa esitetty selvitys osoittaa, että A tarvitsee toisen henkilön jatkuvaluonteista ja runsasta apua. Hänen avun tarpeeseensa on esitetyn selvityksen mukaisessa sairauden vaiheessa voitu vastata avohuollon palveluilla. A on siten vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentin ja vammaispalveluasetuksen 11 §:n tarkoittama vaikeavammainen henkilö, joka välttämättä tarvitsee palveluasumista suoriutuakseen tavanomaisista elämän toiminnoista. A:n oikeutta saada vammaispalvelulain mukaisia vaikeavammaisen palveluasumiseen liittyviä palveluja ei ole voitu syrjäyttää järjestämällä hänelle palveluja sosiaalihuoltolain nojalla. KHO pysytti hallinto-oikeuden ratkaisun.
KHO 1.8.2016 T 3262 (pdf 103 kt)
KHO 18.7.2016 T 3192 – Palveluasuminen – Vaikeavammaisuus – Kustannusten korvaaminen
Kunta oli päätöksellään 2.11.2012 hylännyt A:n edunvalvojan B:n hakemuksen, jonka mukaan kunnan olisi korvattava A:n yöpymisestä hoivakoti X:ssä aiheutuneet kustannukset. Nämä kustannukset on jouduttu kattamaan lainavaroin. Kunta totesi, että sillä on oikeus päättää vammaispalvelulain mukaisen palveluasumisen järjestämistavasta. Kotiin järjestetyt palvelut olivat sen mukaan A:lle riittävät.
Hallinto-oikeus velvoitti kunnan korvaamaan osan A:lle aiheutuneista kustannuksista. Kunta ja A valittivat molemmat korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Korkein hallinto-oikeus ei käsitellyt kunnan valitusta, sillä se oli saapunut myöhässä. Sen sijaan se velvoitti kunnan A:n valituksesta korvaamaan kaikki A:lle aiheutuneet kustannukset.
Korkein hallinto-oikeus perusteli asiaa näin:
A on vammaispalvelulaissa tarkoitettu vaikeavammainen henkilö, jolle kunta on järjestänyt palveluasumista vuodesta 1998 alkaen. Palveluasumiseen on liittynyt alun perin ympärivuorokautinen hoito ja valvonta. Ympärivuorokautisen hoidon ja valvonnan yöaikainen osuus on 1.7.2009 alkaen korvattu sillä, että A:lla on ollut käytössään joka päivä kello 22-7 turvaranneke ja mahdollisuus sillä tavoin pyytää itselleen tarvittaessa apua. A: sairastamaan kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyvän itsetuhoisuuden vuoksi A ei ole kokenut asumistaan näin järjestettynä itselleen turvallisena.
A on ollut hoidettavana mielenterveydellisistä syistä lyhyen jakson joulukuussa 2011 ja uudestaan elokuussa 2012 ja tämän jälkeen 2.9.2012 alkaen, kunnes hänet on kotiutettu 12.10.2012 oman asuntonsa sijasta hänen edunvalvojansa järjestämälle paikalle Y:n hoivakotiin, jossa hänelle on ollut tarjolla ympärivuorokautista hoitoa ja valvontaa. Kunta on järjestänyt A:lle paikan ympärivuorokautista hoitoa tarjoavasta toisesta hoivakodista 21.12.2012, jonne A on päässyt muuttamaan 10.1.2013 asunnon muutostöiden valmistuttua.
A:lle on aiheutunut väliaikaisesta asumisesta X:n hoivakodissa yhteensä 18 555 euron suuruiset kustannukset, joiden korvaamisesta kunta on kieltäytynyt lähtien siitä, että A ei ole mielenterveyskuntoutujana lainkaan vammaispalvelulaissa tarkoitettu vaikeavammainen henkilö.
Hallinto-oikeus on puolestaan katsonut, että A on vammaispalvelulaissa tarkoitettu vaikeavammainen henkilö, mutta kunta on laiminlyönyt A:n olosuhteissa vain palveluasumiseen liittyvän yöaikaisen hoidon ja valvonnan järjestämisen, joten korvausta ei ole määrätty maksettavaksi A:lle vaaditun määräisenä.
Valituksessaan A ja hänen edunvalvojansa ovat tuoneet esille, että käytännössä mistään ei ole ollut hankittavissa sellaista palvelua, jossa palvelu olisi tuotettu erikseen A:n kodissa tai muualla yöaikaan, eikä A:n tilanteessa ole ollut myöskään ajateltavissa, että häntä olisi vuorokauden aikana siirretty eri paikkoihin riittävän hoidon ja valvonnan järjestämiseksi.
Korkein hallinto-oikeus katsoo, toisin kuin hallinto-oikeus, että A:n tilanteesta saatu selvitys huomioon ottaen kunta on laiminlyönyt järjestää A:n sairaalasta kotiuttamisvaiheessa hänelle välttämättömät vammaispalvelulain ja -asetuksen mukaiset palveluasumiseen liittyvät palvelut koko vuorokauden osalta, kun A:lle ei ole järjestetty yöaikaista hoitoa ja valvontaa. Tämän laiminlyönnin seurauksena A on joutunut hankkimaan itselleen välttämättömät asumispalvelut muualta. Tämän vuoksi kunta on velvollinen korvaamaan A:lle aiheutuneet väliaikaisen asumisen kustannukset kokonaisuudessaan.
KHO 18.7.2016 T 3192 (pdf 131 kt)
KHO 17.5.2016 T 2191 – Palveluasuminen – Vaikeavammaisuus – Avun tarve – Lain toissijaisuus – Sosiaalihuoltolaki
A haki vammaispalvelulain mukaista palveluasumista. Kunta myönsi palveluasumisen ajalle 22.11.2013-28.2.2014, mutta hylkäsi hakemuksen 1.3.2014 alkaen todeten, että A:n esittämästä päiväohjelmasta ei tullut esille sellaista jatkuvaluontoista ja erityisen runsasta avun tarvetta, jota vammaispalveluasetuksen 11 §:ssä tarkoitetaan. Lisäksi vammaispalvelulain mukaiset palvelut ovat toissijaisia suhteessa muiden lakien nojalla järjestettäviin palveluihin ja tukitoimiin. A:lla oli mahdollisuus saada riittävät palvelut omaishoidon ja kotihoidon tarjoamien palveluiden avulla.
A valitti hallinto-oikeuteen. Hallinto-oikeus kumosi kunnan päätöksen ja totesi, että A:lla oli vammaispalvelulain toissijaisuutta koskevasta vammaispalvelulain 4 §:n 1 momentin säännöksestä huolimatta oikeus tuon lain mukaiseen palveluasumiseen, koska häntä oli pidettävä vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentissa ja vammaispalveluasetuksen 11 §:ssä tarkoitettuna vaikeavammaisena henkilönä, joka vammansa tai sairautensa vuoksi tarvitsi toisen henkilön apua päivittäisistä toiminnoista suoriutumisessa jatkuvaluonteisesti, vuorokauden eri aikoina tai muutoin erityisen runsaasti. A:n oikeutta palveluasumiseen ei voitu syrjäyttää tarjoamalla hänelle vastaavia sosiaalihuoltolain mukaisia palveluja kuten kotihoitoa.
Kunta valitti korkeimpaan hallinto-oikeuteen. KHO hylkäsi valituksen ja velvoitti kunnan korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut.
KHO 17.5.2016 T 2191 (pdf 88 kt)
KHO 14.6.2011 T 1601 – Palveluasuminen – Vaikeavammaisuus - Henkilökohtainen apu – Kotihoito – Avun tarve
Tapauksessa henkilön vasen puoli oli halvaantunut vuonna 2006 ja hän liikkuu pyörätuolilla. Henkilö tarvitsee apua pyörätuoliin siirtymisessä, henkilökohtaisen hygienian hoidossa, osittain pukeutumisessa, ruoan valmistuksessa, kodinhoidossa ja muissa päivittäisissä toiminnoissa. Muutoin hän selviää asunnossaan itsenäisesti. Hänelle on myönnetty 22.6.2009 tehdyllä päätöksellä henkilökohtainen avustaja 63 tunniksi viikossa ajalle 1.6. - 31.8.2009. Lisäksi kotihoidon iltapartio on käynyt hänen luonaan.
Hallinto-oikeus totesi otettuaan huomioon henkilön avuntarpeesta saadun selvityksen ja hänelle jo järjestettyjen palveluiden määrän, että henkilön ei ole voitu katsoa välttämättä tarvitsevan palveluasumista suoriutuakseen tavanomaisista elämän toiminnoista. Korkein hallinto-oikeus pysytti hallinto-oikeuden päätöksen.
KHO 14.6.2011 T 1601 (pdf 85 kt)
KHO 25.3.2011 T 832 – Palveluasuminen – Vaikeavammaisuus – Henkilökohtainen apu – Avun tarve
Korkein hallinto-oikeus totesi ratkaisunsa perusteluissa, että vammaispalvelulakiin ei sisälly yleistä vaikeavammaisuuden määrittelyä, vaan kunkin mainitun lain 8 §:n 2 momentin mukaisen vaikeavammaiselle henkilölle tarkoitetun palvelumuodon osalta on joko mainitussa laissa tai vammaispalveluasetuksessa erikseen säädetty siitä, keille näitä palveluja tulee järjestää.
Edellä esitetysti ne henkilöt, joita pidetään palveluasumista järjestettäessä vaikeavammaisina, määritetään vammaispalveluasetuksen 11 §:ssä. Henkilökohtaiseen apuun oikeutettujen vaikeavammaisten määritelmä sisältyy puolestaan mainitun lain 8 c §:n 3 momenttiin. Nämä vaikeavammaisuuden määrittelyt eroavat toisistaan.
Siitä seikasta, että tapauksessa henkilölle oli myönnetty vammaispalvelulain mukaista henkilökohtaista apua, ei edellä lausuttuun nähden sellaisenaan johdu, että hänen osaltaan täyttyisivät vammaispalvelulain ja -asetuksen mukaiset edellytykset saada palveluasumista.
KHO 25.3.2011 T 832 (pdf 45 kt)
KHO 4.12.2007 T 3127 – Palveluasuminen – Vaikeavammaisuus – Muistisairaus – Sosiaalihuoltolaki
Tapauksessa henkilön hakemus palveluasumisen järjestämisestä oli hylätty, koska häntä ei voitu dementiasairautensa perusteella pitää vammaispalveluasetuksen 11 §:n tarkoittamana vaikeavammaisena, jolla olisi oikeus palveluasumiseen.
Asiakirjoihin liitetyistä lääkärinlausunnosta selvisi, että henkilö sairasti dementiaa, mistä syystä hän tarvitsi yhtämittaista apua syömisessä, pukeutumisessa, peseytymisessä ja wc-käynneissä. Henkilön asuminen oli toteutettu siten, että hän oli asunut kunnan sosiaalihuoltolain mukaisessa asumispalveluja tarjoavassa yksikössä, jonka palvelut oli suunnattu muistihäiriöstä ja dementiasta kärsiville vanhusasiakkaille.
HaO oli katsonut, että henkilö ei ollut laitoshuollon tarpeessa oleva ja että sosiaalilautakunta ei ollut voinut syrjäyttää henkilön oikeutta saada vammaispalvelulain ja asiakasmaksulain perusteella maksutta palveluasumiseen liittyviä erityisiä palveluita järjestämällä hänelle vastaavia palveluita sosiaalihuoltolain perusteella maksullisina palveluina.
KHO kumosi HaO:n päätöksen ja katsoi, että ottaen huomioon asiakirjoissa oleva selvitys henkilön avuntarpeesta ja hänen muista olosuhteistaan, ei häntä näissä oloissa ollut pidettävä sellaisena palveluasumiseen oikeutettuna vaikeavammaisena henkilönä joka olisi tarvinnut palveluasumista suoriutuakseen tavanomaisista elämäntoiminnoista.
KHO 16.12.2005 T 3369 – Palveluasuminen – Vaikeavammaisuus
Sosiaalilautakunta oli hylännyt aivoinfarktin jälkeen muun muassa afasiaa ja apraksiaa sairastaneen henkilön vaatimuksen vammaispalvelulain mukaisen henkilökohtaisen avustajan saamisesta, koska hakijan hoito tuli järjestää ensisijaisen lainsäädännön eli sosiaalihuoltolain mukaisena palveluna.
HaO on kumonnut lautakunnan päätöksen, koska hakijaa oli pidettävä vaikeavammaisena ja hänelle on järjestettävä palveluasuminen esimerkiksi henkilökohtaisen avustajan avulla. KHO ei muuttanut hallinto-oikeuden päätöksen lopputulosta, mutta lausui, että tuolloin vammaispalvelulain 4 §:n 1 momentin säännös lain toissijaisuudesta väistyy, eikä lautakunta voi syrjäyttää henkilön oikeutta saada vammaispalvelulain mukaisia vaikeavammaisen palveluasumiseen liittyviä palveluja järjestämällä hänelle palveluja sosiaalihuoltolain perusteella maksullisina palveluina.
KHO 14.1.1998 T 33 – Palveluasuminen – Vaikeavammaisuus – Avun tarve vuorokauden eri aikoina
Tapauksessa vaikeavammainen henkilö oli tarvinnut toisen henkilön apua aamulla, päivällä ja illalla, mutta yöt hän selviytyi ilman toisen henkilön apua. Korkein hallinto-oikeus, katsoi, että henkilöä on pidettävä sellaisena vaikeavammaisena henkilönä, joka tarvitsee toisen henkilön apua päivittäisistä toiminnoista suoriutumisessa jatkuvaluonteisesti, vuorokauden eri aikoina, eikä asiaa vaikuttanut se, ettei hän tarvinnut toisen henkilön apua kaikkina vuorokauden aikoina.
Palveluasuminen iäkkäälle henkilölle
KHO 20.12.2018 T 6097 – Palveluasuminen – Vaikeavammaisuus – Ikääntyminen – Sosiaalihuoltolaki
A haki muutosta kunnan päätökseen, jolla kunta oli hylännyt A:n hakemuksen vammaispalvelulain mukaisesta palveluasumisesta. Kunnan mukaan asuminen voitiin toteuttaa sosiaalihuoltolain nojalla.
Hallinto-oikeus kumosi kunnan päätöksen ja palautti asian sille uudelleen käsiteltäväksi. Selvityksen mukaan A on kolarin seurauksena vuonna 1999 saanut aivovamman ja oikean puolen raajojen halvauksen. Hänellä on lisäksi ollut sydäninfarkti vuonna 2004 ja aivoinfarkti vuonna 2006. A on kuitenkin onnettomuuden ja aivoinfarktin jälkeen kuntoutunut kotikuntoiseksi ja hän on ollut kotonaan vaimonsa hoidettavana vuoteen 2009, jolloin hän siirtyi hoivakotiin. Lääkärinlausunnon mukaan A:n oireet ovat vuosien saatossa pahentuneet, hänen nykyinen terveydentilansa on erittäin heikko ja hän on ympärivuorokautisen hoidon tarpeessa. Edelleen lääkärinlausunnossa arvioitiin, että avun tarve johtuu ensisijaisesti liikenneonnettomuudessa tapahtuneesta vammautumisesta ja ikääntymisen vaikutukset ovat toissijaisia.
Hallinto-oikeuden mukaan A:n avun tarve täyttää vammaispalvelulain mukaisen asumispalvelun edellytykset, mutta asiassa on ratkaistava kysymys siitä, onko hakemus voitu hylätä sillä perusteella, että A:n toimintakyvyn heikkeneminen ei olisi seurausta liikenneonnettomuudesta tai aivoinfarktista vaan ikääntymisestä. Hallinto-oikeus huomautti, että toisin kuin henkilökohtaisessa avussa, palveluasumisen edellytyksenä ei ole se, että avun tarve ei johdu pääasiassa ikääntymisestä. Vammaispalvelulain esitöissä lisäksi todetaan, ettei vammaispalvelujen saamiselle aseteta ikärajoja, vaan ainoana perusteena on vammasta tai sairaudesta johtuva avun tarve ja palvelujen kohdalla erikseen määritelty vaikeavammaisuus. Myös ikääntyneillä vammaisilla ja ikääntyneinä vammautuneilla on yhdenvertainen oikeus vammaispalveluihin.
Normaalista ikääntymisestä johtuva avun tarve ei kuitenkaan kuulu vammaispalvelulain nojalla järjestettäväksi. Oikeuskäytännössä on myös vakiintuneesti katsottu, ettei vammaispalvelulain mukaista palveluasumista tulisi järjestää sellaisille ikääntyneille henkilöille, joiden huolenpidon tarve on tavanomaisesti järjestetty vanhainkodeissa tai sosiaalihuoltolain mukaisena tehostettuna palveluasumisena.
Hallinto-oikeuden mukaan siitä, että A on onnettomuuden ja aivoinfarktin jälkeen kuntoutunut kotikuntoiseksi, ei voida päätellä vastoin lääkärinlausunnossa esitettyä, että toimintakyvyn heikkeneminen ei liittyisi hänen aiempiin vammoihinsa. Vuonna 2009 laaditut kirjaukset osoittavat A:n tarvinneen jo tuolloin siinä määrin apua, että hänelle järjestettiin paikka palveluasumiseen. Kokonaisuutena arvioiden lisääntyneen avuntarpeen voidaan katsoa johtuvan pääosin vaikeavammaisuudesta, vaikkakin ikääntyminen on mahdollisesti osaltaan heikentänyt A:n toimintakykyä. Siten A:n katsottiin olevan vaikeavammainen vammaispalveluasetuksen 11 §:n edellyttämällä tavalla.
KHO pysytti hallinto-oikeuden ratkaisun.
KHO 20.12.2018 T 6097 (pdf 87 kt)
KHO 19.9.2016/3907 Lyhyt ratkaisuseloste – Palveluasuminen – Vaikeavammaisuus – Ikääntyminen – Lain toissijaisuus – Sosiaalihuoltolaki
Vuonna 1944 syntyneen A:n toimintakyky oli heikentynyt hänen vuonna 2013 sairastamansa aivoverenvuodon ja vuonna 2014 sairastamansa aivorunkoinfarktin seurauksena niin, että hän tarvitsi runsaasti apua päivittäisissä toimissaan. Ennen aivoverenvuotoa A oli kyennyt liikkumaan itsenäisesti keppiin tukeutuen ja tämän jälkeen vain tuettuna lyhyitä matkoja.
Lautakunta katsoi, että A:n sairastuminen liittyi ikääntymiseen ja että hänen avun tarpeeseensa tuli tältä osin vastata vammaispalvelulakiin nähden ensisijaisena pidettävän sosiaalihuoltolain nojalla.
Korkein hallinto-oikeus totesi, ettei A:ta ollut pidettävä sellaisena iäkkäänä henkilönä, jonka toimintakyky on laskenut korkean iän myötä alkaneiden, lisääntyneiden tai pahentuneiden sairauksien tai vammojen vuoksi taikka korkeaan ikään liittyvän rappeutumisen johdosta. A:n avun tarpeeseen oli siten tullut vastata vammaispalvelulain nojalla. Korkein hallinto-oikeus pysytti hallinto-oikeuden päätöksen, jossa A:n oli katsottu olevan oikeutettu vammaispalvelulain mukaiseen palveluasumiseen.
KHO 1.9.2016 T 3673 – Palveluasuminen – Henkilökohtainen apu – Vaikeavammaisuus – Ikääntyminen – Lain toissijaisuus – Sosiaalihuoltolaki
A haki vammaispalvelulain mukaisia henkilökohtaista apua ja palveluasumista. Kunta hylkäsi hakemukset ja totesi, että A ei täytä vaikeavammaisuuden kriteerejä henkilökohtaisen avun tai palveluasumisen suhteen. Vaikka hänellä on pitkäaikainen Ehlers-Danlosin oireyhtymä, se ei ole toimintakyvyn laskun syy, vaan ikääntyminen. Näkövammaisuus ei sinänsä aiheuta runsasta henkilökohtaisen avun tai palveluasumisen tarvetta.
A valitti hallinto-oikeuteen. Pääasian osalta hallinto-oikeus katsoi, että A:ta ei ollut pidettävä vaikeavammaisena henkilönä henkilökohtaisen avun suhteen. A:n avuntarve johtuu pääosin sekä glaukooman aiheuttamasta näkövammasta että Ehlers-Danlosin oireyhtymän aiheuttamista liikuntarajoitteista. Hallinto-oikeus katsoi näkövamman johtuvan pääasiassa ikääntymisestä. Vaikka Ehlers-Danlosin oireyhtymä on perinnöllinen sairaus, eikä sairauden itsessään voida katsoa johtuvan pääasiassa ikääntymisestä, hallinto-oikeus katsoi sen aiheuttavien toimintakyvyn ongelmien pahenemisen ajankohdan takia, että niitä oli pidettävä ikääntymisestä johtuvina.
Palveluasumisen osalta hallinto-oikeus totesi, että asiassa esitetyn selvityksen mukaan A tarvitsee apua melkein kaikissa päivittäisissä toimissa ja avuntarve on jatkuvaluonteista. Asiassa saadun selvityksen perusteella avuntarve olisi pääasiassa sosiaalihuoltolain nojalla järjestettävän kotipalvelun luonteista. Asiassa ei ole ilmennyt, ettei A:n tarvitsemia palveluja olisi riittävästi ja hänelle sopivalla tavalla järjestettävissä sosiaalihuoltolain nojalla. Kun otettiin huomioon vammaispalvelulain toissijaisuus, hallinto-oikeus katsoi, ettei A:ta näissä oloissa voida pitää oikeutettuna vammaispalvelulain mukaiseen palveluasumiseen.
A valitti korkeimpaan hallinto-oikeuteen. KHO totesi, että silmätautien erikoislääkärin antaman lausunnon mukaan glaukooman tärkein riskitekijä on kohonnut silmänpaine. Tyypillisesti taudin alkuvaiheessa potilaat ovat oireettomia. Vasta kun näkökenttäpuutokset ovat edenneet tarpeeksi pitkälle, potilaat alkavat saada näköoireita. Vaikka glaukooman esiintyvyys lisääntyy iän myötä, ei ikä yksinään aiheuta glaukoomaa. Glaukooma ei kuulu siten normaaliin ikääntymiseen, vaan on etenevä silmäsairaus, joka pahimmillaan johtaa sokeuteen. Ortopedian erikoislääkärin antaman lausunnon mukaan Ehlers-Danlosin oireyhtymän kulku, joka A:lla kohdistuu pääosin yläraajoihin ja nimenomaan olkapäihin aiheuttaen mekaanisen instabiliteetin ja tämän kautta toiminnanvajauksen, ei ole normaaliin ikääntymiseen liittyvä prosessi, vaan kyseessä on taudin fysiologinen eteneminen.
Lääkärinlausunnoista ja asiakirjoista saatava muu selvitys osoittaa, että A tarvitsee välttämättä vammojensa ja sairauksiensa johdosta apua suoriutuakseen tavanomaisista elämäntoiminnoistaan. Nämä sairaudet ja niistä johtuvat rajoitteet hänen toimintakyvyssään eivät ole ikääntymiseen liittyviä. A:ta on tämän vuoksi pidettävä vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentissa, 8 c §:n 3 momentissa ja vastaavan asetuksen 11 §:ssä tarkoitettuna vaikeavammaisena henkilönä, joka on oikeutettu henkilökohtaiseen apuun ja palveluasumiseen. Noiden palvelujen epäämiseen ei ole myöskään ollut aihetta sillä perusteella, ettei A kykenisi määrittelemään tarvitsemansa avun ja tukitoimien tarvetta. Kunnan on järjestettävä A:lle henkilökohtainen apu ja palveluasuminen. Näin ollen hallinto-oikeuden ja sosiaali- ja terveyslautakunnan toisen jaoston päätökset on kumottava ja asia palautettava jaostolle henkilökohtaisen avun ja palveluasumisen järjestämiseksi.
Tapauksesta ei ole saatavilla alkuperäistä KHO:n päätöstä.
KHO 2016:28 Vuosikirjaratkaisu – Palveluasuminen – Vaikeavammaisuus – Ikääntyminen – Lain toissijaisuus – Vanhuspalvelulaki – Sosiaalihuoltolaki
Vuonna 1922 syntyneen A:n avuntarve päivittäisissä toimissa oli runsasta ja jatkuvaa. Hänen hoitonsa ja huolenpitonsa oli järjestetty sosiaalihuoltolain mukaisena tehostettuna palveluasumisena. Asiassa oli kysymys A:n oikeudesta vammaispalvelulain mukaiseen palveluasumiseen.
Korkein hallinto-oikeus totesi, että vammaispalvelulakiin perustuva palveluasuminen oli lakia säädettäessä ollut tarkoitus rajata suppealle piirille. Tarkoituksena ei ollut ollut, että vammaispalvelulakiin perustuvaa palveluasumista tulisi järjestää suurelle joukolle sellaisia iäkkäitä henkilöitä, joiden hoidon ja huolenpidon tarve oli kunnissa tavanomaisesti järjestetty laitoshoitona vanhainkodeissa ja nyttemmin yleisesti myös sosiaalihuoltolain mukaisena tehostettuna palveluasumisena.
Ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista annetun lain (vanhuspalvelulaki) 3 §:n 2 kohdan määritelmän mukaan iäkkäällä henkilöllä tarkoitetaan tuossa laissa henkilöä, jonka fyysinen, kognitiivinen, psyykkinen tai sosiaalinen toimintakyky on heikentynyt korkean iän myötä alkaneiden, lisääntyneiden tai pahentuneiden sairauksien tai vammojen vuoksi taikka korkeaan ikään liittyvän rappeutumisen johdosta.
Korkein hallinto-oikeus totesi, että oikeudelle vammaispalvelulain mukaiseen palveluasumiseen ei ollut asetettu ikärajoja eikä se ollut iästä riippuvainen. Jos sosiaalihuollon asiakkaan avuntarve päivittäisistä toimista suoriutumisessa kuitenkin johtuu vanhuspalvelulain 3 §:n 2 kohdassa kuvatusta toimintakyvyn heikkenemisestä, avun tarpeen ei voida katsoa johtuvan vammasta tai sairaudesta vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentissa ja vammaispalveluasetuksen 11 §:ssä tarkoitetulla tavalla.
Korkein hallinto-oikeus katsoi, ettei A:ta ollut pidettävä sellaisena vaikeavammaisena henkilönä, jolle kunnan tuli järjestää palveluasuminen vammaispalvelulain nojalla. A:n palveluntarve ei johtunut vammasta tai sairaudesta vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentissa ja vammaispalveluasetuksen 11 §:ssä tarkoitetulla tavalla, vaan hänen toimintakykynsä oli vuosien mittaan vähitellen heikentynyt korkean iän myötä.
KHO 20.2.2015 T 476 – Palveluasuminen – Vaikeavammaisuus – Ikääntyminen
A haki palveluasumisen järjestämistä vammaispalvelulain mukaan. Kunta hylkäsi hakemuksen vedoten siihen, että A:n toimintakyvyn ongelmat liittyivät hänen ikäänsä. A valitti hallinto-oikeuteen. A oli 77-vuotias mies, jolla diagnooseina olivat määrittämätön iskeeminen sydänsairaus, kohonnut verenpaine, eturauhasen hyvänlaatuinen liikakasvu, määrittämätön masennustila, aivoinfarktin myöhäisvaikutukset ja obstruktiivinen uniapnea. Lääkärinlausunnon mukaan A tarvitsi apuja käytännössä kaikissa päivittäisissä askareissa, peseytymisessä ja ruuanlaitossa. A ei kyennyt hoitamaan itsenäisesti mitään kodin ulkopuolisia asioita ja avun, ohjauksen ja valvonnan tarve oli yhtämittaista. A:n toimintakyvyn alenemisen oli todettu alkaneen vuonna 2005 ja sen oli arvioitu olevan pysyvää.
Hallinto-oikeus totesi, että vammaispalvelulain 8 c §:n 3 momentti koskee vain henkilökohtaista apua. Palveluasumisen myöntämiselle ei ole säädetty ikärajoja, vaan ainoana perusteena on vaikeavammaisen henkilön vammasta tai sairaudesta aiheutuva tarve saada asumiseen liittyviä palveluja, jotka ovat välttämättömiä hänen jokapäiväiselle suoriutumiselleen. Koska ikääntymiseen liittyvät seikat eivät ole esteenä palvelun myöntämiselle ja koska vammaispalvelulain mukainen palveluasuminen on järjestettävä sellaiselle vaikeavammaiselle henkilölle, joka vammansa tai sairautensa vuoksi välttämättä tarvitsee palvelua suoriutuakseen tavanomaisista elämän toiminnoista, eivät maksulliset muut sosiaalihuollon palvelut ole riittäviä tai sopivia, kunta ei ollut voinut hylätä A:n hakemusta käyttämällään perusteella.
KHO 20.2.2015 T 476 (pdf 102 kt)
Palveluasuminen lapselle ja nuorelle
KHO 3.9.2018 T 4005 – Palveluasuminen – Vaikeavammaisuus – Lapsi – Kotisairaanhoito – Lain toissijaisuus
Kaupunki on myöntänyt A:lle (s. 2009) vammaispalvelulain nojalla järjestettävän palveluasumisen kotiin määräaikaisena, sillä palvelu oli tarkoitus toteuttaa jatkossa kotisairaalahoitona A:n kotona HUS:n toimesta.
A valitti päätöksestä hallinto-oikeuteen, joka hylkäsi valituksen. Asiassa saadun selvityksen mukaan A on 8-vuotias vaikeasti kehitysvammainen henkilö, jolla on liikunta-, näkö- ja kuulovamma. Lisäksi A:lla on nielun alueen kehityshäiriö, jonka vuoksi hänellä on henkitorviavanne ja hän käyttää myös mahalaukkuavannetta. A tarvitsee vammaisuutensa ja erityisesti henkitorviavanteen vuoksi ympärivuorokautista apua. A:n avun tarve oli toistaiseksi turvattu omaan kotiin järjestettävänä palveluasumisena vammaispalvelulain nojalla. Viimeisin päätös oli tehty määräajaksi, koska palvelu toteutettaisiin jatkossa vammaispalvelulain sijaan terveydenhuoltolain 25 §:n mukaisena kotisairaalahoitona HUS:n toimesta A:n kotona. Hoidon toteuttamista kotisairaalahoitona perusteltiin sillä, että A tarvitsee jatkuvaa valvontaa ja hoitoa sairautensa vuoksi. Hallinto-oikeus totesi, että vammaispalvelulain 4 §:n mukaan palveluja järjestetään toissijaisesti eli silloin, kun vammainen henkilö ei saa riittäviä ja sopivia palveluja muun lain nojalla. Kun otetaan huomioon A:n tarvitsema sairaanhoidon osaamista vaativa hoito sekä saatu selvitys palvelun sisällöstä HUS:n järjestämänä ja tuottamana, hoito on voitu järjestää kotisairaalahoitona.
A valitti KHO:een, joka kumosi hallinto-oikeuden päätöksen ja palautti asian kaupungille. KHO:n mukaan A on vammaispalveluasetuksen 11 §:ssä tarkoitettu vaikeavammainen henkilö. Vammaispalvelulain 4 §:stä johtuu, että kaupunki on velvollinen järjestämään A:lle palveluasumisen vain, jos kotisairaalahoito ei ole hänen palvelutarpeeseensa nähden riittävä ja sopiva palvelu. Tätä arvioitaessa tulee huomioida, että terveydenhuoltolain ja vammaispalvelulain mukaiset palvelut eivät ole toisiaan poissulkevia palvelumuotoja, vaan niitä voidaan järjestää myös rinnakkain. KHO totesi, että A:n asumisen ja avun järjestämisessä ei ole yksinomaan kyse sairaanhoidosta, vaan hän tarvitsee apua myös liikkumisessa, pukeutumisessa ja muissa tavanomaisissa elämän toiminnoissa. Kotisairaalahoito ei vastaa tällaiseen avun tarpeeseen eikä siten ole yksistään A:n palveluntarpeeseen nähden riittävä palvelu.
KHO 3.9.2018 T 4005 (pdf 129 kt)
KHO 3.9.2018 T 4002 – Palveluasuminen – Vaikeavammaisuus – Lapsi – Kotisairaanhoito – Lain toissijaisuus
Kunta hylkäsi hakemuksen A:lle (s. 2015) järjestettävästä palveluasumisesta.
A valitti päätöksestä hallinto-oikeuteen. Saadun selvityksen mukaan 2015 syntyneellä A:lla on synnynnäinen imutie-epämuodostuma, jonka vuoksi hänelle on asennettu hengitystieavanne. A on ollut kotiutettavissa alkuvuodesta 2016 edellyttäen, että hänelle järjestetään kotona ympärivuorokautinen hoitorinki. Hoitoringin järjestämiseksi A:n äiti oli hakenut A:lle vammaispalvelulain nojalla järjestettävää asumispalvelua. A:lle oli toistaiseksi järjestetty ostopalveluna terveydenhuoltolain 25 §:n nojalla ympärivuorokautinen hoitorinki kotisairaalapalveluna.
Hallinto-oikeuden mukaan vammaispalvelulain mukaiset palvelut ja tukitoimet on tarkoitettu myös alaikäiselle vaikeavammaiselle lapselle silloin, kun lapsen erityistarpeet hänen ikänsä ja kehitystasonsa huomioon ottaen edellyttävät vanhemmilta tavanomaisen vanhemmuuden ylittävää erityistä valvontaa ja huolenpitoa. Lapselle on järjestettävä palveluasuminen, mikäli hän tarvitsee jatkuvaluonteisesti vuorokauden eri aikoina tai muutoin erityisen runsaasti apua. Vammaispalvelulain 4 §:n mukaan palveluja ja tukitoimia järjestetään toissijaisesti eli silloin, kun vammainen henkilö ei saa riittäviä ja hänelle sopivia palveluja muun lain nojalla. Saadusta selvityksestä ilmeni, että A:n hoito edellyttää sairaanhoidon osaamista, mutta muilta osin hänen kehityksensä puheentuoton kykyä lukuun ottamatta on ikätasoaan vastaavasti normaalia. Näissä olosuhteissa, kun A:n hoito edellyttää pääasiassa sairaanhoidon osaamista, kaupungin päätös järjestää hoito kotisairaalahoitona on ollut lain mukaan perusteltua. Hallinto-oikeus hylkäsi valituksen.
A valitti päätöksestä KHO:een, joka pysytti hallinto-oikeuden päätöksen. KHO katsoi, että A:n erityinen avun ja tuen tarve on nyt kysymyksessä olevassa kehityksen vaiheessa liittynyt imutie-epämuodostuman hoitoon. A:n sairautta koskeva avun tarve poikkeaa merkittävästi vastaavan ikäisen terveen lapsen tarvitsemasta hoidosta ja huolenpidosta. Hengityksen turvaamisen ja henkitorviavanteen käytön mahdollistamisen lisäksi A on tarvinnut jatkuvan aikuisen henkilön avun ja tuen selviytyäkseen tavanomaisista elämän toiminnoista. Avun tarve on tältä osin kuitenkin pääasiassa vastannut sellaista avun tarvetta, joka on kaikilla saman ikäisillä pienillä lapsilla. A:ta ei siten ollut pidettävä vammaispalvelulain 2 §:ssä tarkoitettuna vammaisena henkilönä, jolla on erityisiä vaikeuksia suoriutua tavanomaisista elämän toiminnoista. A:n sairaudesta johtuva hoito on voitu järjestää kotisairaalahoitona.
KHO 3.9.2018 T 4002 (pdf 52 kt)
Vammaispalvelujen käsikirjan lakiryhmän kommentti päätöksiin KHO 3.9.2018 T 4005 ja KHO 3.9.2018 T 4002:
Pienten lasten kohdalla vammasta tai sairaudesta johtuvan avun tarpeen ei ole välttämättä katsottu merkitsevän laissa tarkoitettua vaikeavammaisuutta, sillä pienten lasten voidaan katsoa yleensäkin tarvitsevan jatkuvaluonteista apua selviytyäkseen tavanomaisista elämän toiminnoista. Lapsen kasvaessa avun tarve suhteutetaan samanikäisen lapsen tavanomaiseen hoivan ja huolenpidon tarpeeseen. Selvästi ikätason ylittävä avun tarve voi johtua vammasta tai sairaudesta. Asiassa on kuitenkin aina otettava huomioon lapsen yksilöllinen tilanne. Tämän jälkeen on erikseen arvioitava, voidaanko palvelun tarpeeseen vastata muun lain nojalla järjestettävällä palvelulla vai onko palvelut järjestettävä vammaispalvelulain nojalla.
KHO 20.12.1999 T 4165 – Palveluasuminen – Henkilökohtainen apu – Omaishoito – Vaikeavammaisuus
Tapauksessa oli kysymys palveluasumisen järjestämisestä kehitysvammaiselle lapselle hänen omassa kodissaan henkilökohtaisen avustajajärjestelmän turvin. Tapauksessa kehitysvammaisen lapsen äidille oli maksettu omaishoidon tukea sekä järjestetty tilapäinen kotipalvelu tarpeen niin vaatiessa.
Korkein hallinto-oikeus katsoi, että ottaen huomioon lapsen äidille maksetun omaishoidon tuen suuruuden sekä lapselle myönnetyt muut palvelut, ei näitä palveluja ja tukitoimia voitu pitää vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentissa ja vammaispalveluasetuksen 10 §:n 2 momentissa tarkoitettuina riittävinä palveluina. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että lasta oli pidettävä palveluasumisen suhteen vaikeavammaisena henkilönä.
Lähteet
Räty, Tapio (2010) Vammaispalvelut. Vammaispalvelujen soveltamiskäytäntö. Kynnys ry.
